Maailman ihanin villahaalari

Meidän mummo (ts. äitini) on tällä hetkellä kuntoutuksessa Joensuussa ja näin ollen pistäytyi eilen illalla kylässä. Mukanaan hän toi ruusuja ja kauan odotetun konttauskypärän pienelle touhottajalle. Mummon kassista löytyi kuitenkin vielä jotakin vielä ihanampaa: maailman kaunein villahaalari! 

Alexilla on tähän asti ollut käytössä 74-kokoinen Reiman fleecepuku, joka tosin uhkaa jäädä pieneksi jo tämän kevään aikana; niin nopeasti tuo pieni mies kasvaa. Mummo sitten ilmoitti eräänä päivänä puhelimessa tekevänsä Alexille villahaalaria ja sitä on odotettu siitä asti saapuvaksi. Nyt ei enää palele Alexin pyllyä kiikkuessa!

Villahaalari kokonaisuudessaan. Mie en osaisi tehdä tällaista, mutta onneksi on mummo <3

Villahaalari on siitä hyvä, että se sekä hengittää että lämmittää

Naminapit!

Lisäksi mukana tuli samalla kuosilla olevat villasukat

Haalarimalli poseeraa

Puku myös maistuu näemmä hyvältä :3

Haalarin koeajo tänään suoritettu ulkoillessa ja hyväksi todettu! Ei päässy pylly paleltumaan, vaikka Alex viihtyikin kiikussa normaalia pidempään :)

Kiitos mummo <3

Viikonlopun röpöttelyjä

Meidän perheemme viikonloppu on ollut oikeastaan neljäpäiväinen, sillä Villellä ei ollut enää torstaina ja perjantaina koulua. Se on koostunut aika pitkälle kotona olosta ja hölläämisestä, koska ulkona oli vielä perjantainakin aika pirun kylmä. Oli vain helpompaa olla ihan vaan kotosalla ja nauttia toistemme seurasta. 

Tosin ollaan myö tehty myös muutakin kuin vain hölläilty; eilen siivoiltiin ja tänään käytiin kirppareilla. Alexin tulon jälkeen on ollut melkeinpä pakko siivota joka viikko vähän isommalla kädellä. En nimittäin jaksa vieläkään uskoa sitä. että meidän kämppä pölyyntyy niin pahasti yhden ainoan viikon aikana. Sitä paitsi en halua altistaa poikaa liialle pölylle ja lialle allergioilta välttymiseksi (elän edelleen tässä uskossa). Toki tahroja sun muita saa siivota jokapäivä, kiitos muun muassa sormiruokailun aloittamisen! Mutta onhan se puhdas koti, aina puhdas koti. 

                                  Isin pikku tiskausapulainen töissä <3

Meidän Alex olis kyllä oikein ahkera pikku siivousapulainen, mutta jostain kumman syystä meillä pyyhitään esimerkiksi pölyt herran päikkäreiden aikana. Alex haluaisi nimittäin uittaa milloin mitäkin siellä pölyvedessä. Milloin uimaan olisi menossa oma käsi, milloin herra Pekoni. Eilen äiti sitten oli julma ja kantoi vesisankkoa mukanaan sen jälkeen, kun pikku apulainen heräsi. Onneksi silloin oli vain makkari pyyhkimättä. Imurointi taas rauhoitti pikkumiehen uneen; siis kun hän oli oven takana sitä piilossa isin kanssa. Oli niin jännittävää, että uni tuli <3 Tänään pitäisi sitten siivota vielä vessa... Miten se onkin aina se inhottavin homma, joka aina jää äidille..?

En tiedä teistä, mutta meillä sunnuntait on pääasiallisesti niitä the hölläyspäiviä. Tehdään (tai ostetaan) hyvää ruokaa, leikitään pojan kanssa, makoillaan sohvalla ja jutellaan niitä näitä katsellen leffaa tai telkkaria. Mitäpä sitä muutakaan tekemään, kun kaikki paikatkin ovat joko kiinni tai aukeavat vasta puolilta päivin? Siinähän menee jo puoli päivää hukkaan!

Kun kysyin aamulla Villeltä, mitä tänään tehtäisiin, sain vastaukseksi: "mustikkakukkoa." Koko päivä leipomista? No ei sentään! Käväistiin kahdella kirppiksellä matkarattaiden kera ja saatiin niitä, mitä lähdettiin hakemaan: pojalle yökkäreitä. Ja vieläpä kolme kappaletta, jee! :)  Äitikin sai yhden paidan ja isi polvisuojaimet insinööriprojektiaan varten. Hyvä reissu siis. Ennen kotiinlähtöä napattiin vielä ne ruisjauhot sitä mustikkakukkoa varten. 

Tikrut ja nallet :)

Yökkäri, äidin paita ja autobody

Pikku mies simahti kotimatkalla <3

Nyt on Villen tekemät täytetyt paprikat uunissa ja sen jälkeen sinne sujahtaa kukko paistumaan. Alex heräsi kauneusuniltaan toppavaatteet päällä (simahti rattaisiin) ja syö banskua. Äiti taas, no, dataa. Ja menee tästä katsomaan pienen miehen banskushowta. 

"ja ääntä kohti!"

"pirun liukas bansku"

"Anna isi lissää eläkä omi kaikkia itelles!"

"mmm, niin hyvää banskua"

Kyllä maistui, myös isille, kun banskuja kävi lattialla :D

LEPPOISAA SUNNUNTAITA KAIKILLE! :)

Enemmän ihmiseltä näyttävä äiti

Eräs päivä suustani kuului lause: "Odota kulta vähän, äiti yrittää saada itsestään vähän enemmän ihmisen näköisen." Tämä äiti siis meikkasi ja koitti laittaa tukkaansa vähän paremmin kuin vain vetäistä perusponnarille, ettei pieni tahmanäppi pääsisi näpelöimään niitä. Kerrankin äiti saisi näyttää nätiltä. 

Olen viime aikoina kamppaillut itsetuntoni, tai oikeastaan sen alenemisen, kanssa. Löydän itsestäni aina vain enemmän vikoja: tukka on littana ja siinä on edelleen rumia raitoja, naama kukkii kuin kesäpelto, painoa on liikaa ja kunto on huono raskauden jäljiltä. En jaksa panostaa itseeni enää juuri lainkaan. Ainoastaan silloin, kun lähdemme kaupungille. Muulloin voin vetää Villen Whatever-pipon päähäni ja koettaa olla näkymätön. 

Tämä itsetunnon aleneminen alkoi jo loppuraskauden aikana, kun huomasin että painoa oli tullut melkein 20 kiloa lisää. Vaikka jotenkin tajusin, että suurin syy painonnousuuni oli tietenkin raskaus, en pystynyt kokemaan itseäni enää järin kauniiksi, enkä varsinkaan seksikkääksi. Olin kuin hyvin turvonnut pullataikina jokaisesta suunnasta katsottuna. Tai niin ainakin koin sen itse. Muut näkivät sen raskaudesta hehkuvan äidin, joka odotti esikoisensa syntymää innolla. Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan turvonneisiin sormiini ja varpaisiini, jos en itse ottanut asiaa puheeksi.

Alexin synnyttyä koin pienen itsetuntobuustin painon tippuessa yllättäen imetyksen ansiosta. Vain yksi ainut raskauskilo jäi. Silti kehoni oli muuttunut paljon: lantio leventynyt, raskausarpia oli joka puolella (niitä tuli lisää imetyksen ansiosta) ja mahani oli aivan löllö. Ei järin houkuttelevaa? Kaiholla muistelin raskaudenaikaista vartaloani, jolloin olin keskittynyt vain ja ainoastaan ihanan mahan silittelyyn; nyt se oli vain kamalan löysä eikä näyttänyt missään housuissa tai legginseissä hyvältä. Luulisi, että asialle voisi tehdä jotain, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tekosyitä on helppo löytää, mutta ne ovat vain pääni sisällä. Tarvitsisin ilmeisesti jonkun, joka sanoisi, että tee nyt hyvä ihminen näin ja näin. 30 days abs challenget on ladattu puhelimeen, mutta se aloittaminen on vain niin hankalaa, kun vaihtoehtona on upahtaa sohvan nurkkaan. 

Muutenkin pienen lapsen äitinä sitä heittää oman hyvinvointinsa taka-alalle ja ajaa lapsensa etuja. Meikkaamisen sijaan annan lapselleni mieluummin syliaikaa tai teen aamupuuroa. Mitään siistimpiä vaatteitakaan ei vakkauta laittaa päälle, sillä päivän päätteeksi ne olisivat todennäköisesti soseessa ja ties missä. Legginsit ja paita ovat oikein mainio yhdistelmä, villasukkia unohtamatta. Ne päällä voi kontata pojan perässä ja antaa hänen ruokailla sormiensa avulla. Äiti vaan ei näytä silloin siltä kuin ehkä haluaisi näyttää. Tukkakin saa olla miten on. Kuitenkin joku käy sitä räpeltämässä päivän aikana.

Tällä hetkellä oman ulkoisen kauneuden tajuaminen on ollut siis erittäin hankalaa. Sitä se on ollut myös aiemmin, sillä olen lapsesta saakka ollut hieman isokokoisempi. Tämän takia minua syrjittiin yläasteella, jätettiin porukoista ulos ja nimiteltiin. Koin itseni rumaksi ja mitättömäksi. Lukiossa wanhojen tanssiparin löytäminen oli sekin hankalaa, kun ei kuulunut niiden coolien jengiin. Lopulta pari kuitenkin löytyi, mutta jätti se kuitenkin pienet jäljet, sillä jälleen tunsin itseni siksi viimeiseksi vaihtoehdoksi, jota kukaan ei huolinut kuin säälistä. Olin ala-arvoinen. Noista ajoista on jo kauan, tasan viisi vuotta, mutta ne vaikuttavat silti siihen, kuka olen tänään. Tässä ja nyt. Turhan epävarma. Nainen, joka ei osaa arvostaa itseään, vaikka toisille opettaakin sitä. 

Haluan opettaa Alexille tulevaisuudessa, että ihminen on tärkeä ja kaunis juuri sellaisenaan kuin on. Että hänen tulisi arvostaa ja kunnioittaa itseään ja toisiaan, olematta kuitenkaan liian ylimielinen. Aika nurinkurista, että minulla itselläni on ongelmia kyseisten asioiden kanssa. Miten voin opettaa niin sitten pienelle pojalleni? Minun täytynee tehdä töitä itsetuntoni nostattamiseksi.

Alex ei näe rumaa äitiä, vaan äidin, joka on hänelle maailman tärkein. Ville taas näkee kuulemma kauniin avopuolisonsa ja jaksaakin kehua minua milloin mistäkin (kiitos <3). Minä näen peilissä itsensä unohtaneen nuoren naisen. Naisen, joka vertaa itseään liikaa yhteiskunnan asettamiin kriteereihin siitä, mikä on kaunista ja tavoiteltavaa. Kriteereihin, joita ei ole edes järkevä tavoitella. 

Minun on aika astua esiin varjoista, rakastaa itseäni ja toisia. Sillä myös minä olen huippu ja kaunis omanlaisenani, sanoi muuta kuka tahansa, edes minä itse. 

Meikillä ja ilman. 

Kukapa näitä määrittelee, kumpi on kauniimpi?

Vattuja, vauvoja ja vapaailta

Eilen tapahtui taas paljon ja tarkoitukseni oli tulla kirjoittelemaan päivän kulusta illalla. Vastaan tuli kuitenkin yksi MUTTA: olin aivan kuolemanväsynyt. Villekin kysäisi joko olen bloggaillut, kun makasin nukahtamaisillani olkkarin sohvalla. No en. Josko sitä sitten nyt saisi aikaiseksi!

Syy eiliseen inhottavaan väsymykseeni olivat vadelmat. Jep luit aivan oikein, vatut! Ne pienet punaiset marjat pirun siemenineen. Osa teistä ei ehkä tiennyt, että meidän minimiehellä on ollut koko elämänsä ajan enemmän tai vähemmän herkkä vatsa. Viime aikoina mahaongelmia ei kuitenkaan ole ollut, joten päätin tarjota Alexille kesällä poimittuja vattuja välipalalla. Se oli virhe. Alex veteli vadelmia naamaan hyvällä ruokahalulla, mutta muuttui äksyksi iltaa kohden. Pikku äksyily oli kuitenkin vasta alkua yölliseen konsertointiin verrattuna. Suoraa huutoa tuli yöunien aikana 4 kertaa, noin tunnin pätkissä. Luulis, että poikaakin ois nukuttanu aamulla huutokonsertin puolesta vähän pidempään, mutta ei, äiti nousi tyytyväisen pikku päristelijän kanssa jo kello kuusi. Isimies nukkui vuorostaan pitkiä aamu-unia sinne puoli kymmeneen. Korvani vihertyivät ehkä pikkasen kateudesta..

Syy, miksen itse kerennyt köllähtää miehen viereen oli mammameettinki näin savolaisesti sanottuna. Olimme sopineet Facebookin äitiryhmän sisällä kesämammojen ja -vauvojen yhteisestä tapaamisesta Joensuun Perheentalolle. Alunperin tapaamiseen piti tulla porukkaa vaikka kuinka, mutta kova pakkanen (-25 C) veroitti osallistujamäärää: paikalle meitä tuli viisi äitiä lapsineen. Jälkikäteen ajateltuna tämä pienempi määrä oli ehkä jopa parempi tutustumisen kannalta. Häslinkiä ei ollut liikaa ja näin pystyimme juttelemaan niitä näitä, eniten kuitenkin vauvajuttuja :)

Vaikka olen luonteeltani aikamoinen räpätäti (rempseä), ujostelen helposti uusien ihmisten seurassa. Tämä on yksi syy, miksi olemme viettäneet niin paljon aikaa kotona kahdestaan pojan kanssa. Myös uusien mammakollegoiden tapaaminen jännitti hieman, mutta sekä minä että poika uskaltauduimme olemaan omia itsejämme pienen alkukankeuden jälkeen. Tapaamisessa paikalla oli myös meille tuttu Mira ihanan aurinkoisen tyttärensä Aadan kanssa ja Täältä voit lukea hänen postauksensa tapaamisesta :)

 

Alex ja pallo, joka ei mahtunutkaan suuhun, vaikka kuinka yritti!

Tällainen äitivauvatapaaminen oli oikein mainio kanava päästä tutustumaan toisiin äiteihin sekä heidän ihaniin lapsiinsa. Myös Alex tykkäsi touhuta toisten vauvojen kanssa sekä katsella heidän puuhiaan. Tosin välistä herra kävi muutamaankin otteeseen karkureissuilla muun muassa perheentalon toimistossa. Ai meilläkö asustaa nopealiikkeinen vipeltäjä? :D Koko talo olisi kiinnostanut niiin paljon ja typerä äiti halusi pitää toisen vain muiden seurassa koko ajan. Kyllä poika sitten tyytyi olemaan keittiössä ihan hyvillä mielin, etenkin kun Aadan villasukat kiinnostivat häntä niin hirmuisesti! :) Meettinki ja touhuaminen vaativat veronsa ja parin tunnin jälkeen Alex oli kypsää kauraa päiväunille. Koska ulkona oli niin hirmuisen kova pakkanen, pojalle piti kuitenkin pukea vielä fleecepuvut, villatumput, -sukat ja kaikki vastaavat ja vieläpä pakata monen lämpökerroksen sisään vaunuihin. Huudoilta kuitenkin vältyttiin jollain ihmeen kaupalla. Ehkäpä poika sai muilta vauvoilta jonkin positiivisuuspiikin? Sellainen voitaisiin hakea useammankin kerran viikossa! ;) Kotiin päästyämme pieneltä kiukulta ei kuitenkaan enää pystynyt välttymään, niin kuuma pojalle loppupeleissä tuli. 

Ja sinne meni vauva, omille reissuilleen

Iltapäivällä isin tullessa kotiin tämä mamma sai heittäytyä vauvavappalle ja ilta meni tyttöjen illassa ystäväni Annin ja hänen Lennu-koiransa luona (Täältä voit käydä katsomassa kuvia tästä ihanasta lölö-herrasta, joka muuten on myös Allun lempparikoira). Viime kerrasta olikin jo yli kuukausi, joten oli ihanaa nähdä rakkaita ystäviä ja viettää aikaa heidän kanssaan! :) Pelasimme kymppitonnia, nauroimme, puhuimme, söimme herkkuja ja paransimme maailmaa. Nää on niitä hetkiä, joiden avulla jaksaa sitten monia päiviä eteenpäin. Olette aivan mahtavia naisia! :)

Kotiin palasinkin vasta yhdeksän maita äärettömän väsyneenä, mutta onnellisena. Olkkarin sohvalla toivoin vain hyviä yöunia, jotka sain kun sainkin; heräsin vain kerran viiden aikaan syöttämään pojan ja nousin vasta kahdeksan jälkeen. Ihanaa! Vaikka tällaiset menot ovatkin kivoja, ne vievät aika paljon voimia, samalla kuitenkin ollen jotenkin todella voimaannuttavia. Hassua eikös?

6+1

Ensin odoteltiin sitä puolen vuoden rajapyykkiä. Nyt sitten siihen päälle tuli vielä yksi kuukausi lisää; meidän Alex on tänään jo seitsemän kuukauden ikäinen! En edes aloita sitä jokakuista "voi kun aika menee niin nopeaan"-päivittelyä, vaan siirryn itse asiaan. Tällainen minimies meillä asustaa tänä päivänä:

Liikkuminen ja motoriikka

Alex on oppinut viime kuukauden aika todella paljon motorisesta näkökulmasta katsoen. Ennen joulua meillä ryömittiin aika huonosti. Nyt meillä ei ryömitä, koska se on niin hidasta, vaan kontataan- ja kovaa! Vauhtia tulee etenkin silloin, kun astianpesukoneen luukku aukeaa! Pari silmänräpäystä ja vanhempi saa pienen apulaisen ronklaamaan astioita. Meillä siis laitetaan hyvin nopeasti astiat koneeseen nykyään.. Meillä pidetään myös tämän vauhdin takia vessan, vaatehuoneen ja makkarin ovet kiinni. Jos ovi jää auki, herra kiipeää jo näppärästi korkeammankin kynnyksen yli ja menee tekemään tuhojaan/tutkimaan kaikkea ihmeellistä vessanpöntöstä peiliin. Alex osaa myös kiivetä syliin hieman hellittäväksi ja halittavaksi. Usein sylissä ei kuitenkaan kovin pitkään viihdytä, vaan puuhaa riittää!

Alex oppi joulun seutuun myös istumaan ja sen jälkeen nousemaan tukea vasten. Nyt pojan lempipuuhaa onkin nousta kaikkea vasten seisomaan, ja räpeltämään asioita, joihin ei ole aiemmin yltänyt ;) Tuen kanssa otetaan myös aika usein askelia ja tänään herra siirtyi sohvan avulla vinottain sen toiseen päähän; kätsää eikös! Harmi vaan, että välistä se tuki on olematon (tyyny kädessä se usein muksahtaa) tai sitä unohdetaan ottaa ollenkaan, jolloin huuto on kova pienen kaatuessa ja säikähtäessä.Onneksi nämä muksahtelut eivät kovin pitkään paina mieltä, vaan rauhoituttua herra on jo seisomassa jotain (vähemmän) tukevaa vasten. Vaihtoehtoisesti poika voi könytä polvillaan tai harjoitella karhukävelyä; kyllä, sekin alkaa kohta sujua näköjään.. Heippa vaan pikkuvauvan rippeetkin! ':(

Hienomotoriikasta voisi sanoa sen verran, että poika on oppinut näpertämään mitä pienimpiä asioita kuten kaapin pieniä pyöreitä vetimiä ja housun nappeja. Hän osaa myös napata asioita milloin mistäkin ja viedä ne ällistyttävän nopeasti suuhun! Naksut pitää tällä hetkellä herran tyytyväisenä ja tarkoitus olisi ruveta harjoittelemaan vähän lisääkin tuota sormiruokailua. Onhan minulla aikaa siivota täällä ;)

Persoona ja sosiaalisuus

Kun eilen pyysin Villeä kuvailemaan Alexin luonnetta, sieltä ensimmäisinä sanoina tulivat "pippurinen" ja "hangonkeksi". Niinpä, kaksi eri ääripäätä: meidän poikamme on perusluonteeltaan perusilopilleri ja vetää päälle hangonkeksihymynsä, mutta äärsynnyttään saamme kokea sitä tulta ja tappuraakin. Poika on vieläpä niin määrätietoinen, että tämä tulipäisyys osaa kestää välillä pitkiäkin aikoja. Esimerkiksi tänään herra kiukkusi niiiiiiin paljon siitä, että äiti ei antanut mennä dyykkaamaan roskista. Koska kyllähän nyt jokaisen lapsen kuuluu kaivaa vessan roskiksesta sen kaikki sisältö esille, eikös? Mutsi ei vaan tajuu.. 

Kuten koko elämänsä ajan, Alex on totaalinen aamuvirkku. Hän nousisi mielellään jo viiden aikaan ensimmäisen kerran, mutta kurjat vanhemmat ovat hänen kanssaan eri mieltä. Niimpä pikku mies tyytyy nukkumaan vielä tunnin, joskus jopa kaksi! Mutta viimeistään puoli kasilta pitää olla pystyssä tutkimassa maailmaa! Alexia voisi siis kuvailla myös reippaaksi tutkimusmatkailijaksi. Ainakin äidistä tämä on (ainakin osan ajasta) yksi lapsien parhaimmista ominaisuuksista: maailma ei ole tylsä, vaan täynnä kaikkea uutta ja ihanaa! Äiti toivookin, että saisi hieman lapsenmielisyyttään takaisin pojan kasvaessa..

"Hei äiti!"

"jarrrr, mie syön siut!"

Sitten siitä sosiaalisuudesta. Alex on sosiaalinen, siis silloin kun äiti on lähettyvillä. Kyllä, meidän vauvamme on ihan pikkuisen äitiriippuvainen; vessaankaan ei mennä enää ilman minimiestä. Uusien ihmisten ja asioiden kohdalla katsotaan ensimmäisenä äidin reaktiota ja jos pelottaa, äidin syli on maailman turvallisin paikka nyyhkiä vierastusitkua. Vierastusvaihe menee kuitenkin yleensä aika nopeasti ohi, jonka jälkeen puuhataan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Eilenkin, kun kävimme pojan kanssa ystäväni Niinan luona kylässä, hän ensin ujosteli, mutta vähän ajan päästä yritti jo kiipeillä syliin. Hassu vauva :D

Alexista on kuoriutunut myös aikamoinen juttumies tässä lähiaikoina. Äänteitä ja uusia äänenkäyttötapoja tulee jatkuvasti lisää. Tällä hetkellä päristellään, maiskutellaan ja naksutellaan kielellä "puhumisen" lomassa. Alexin jokeltelu saattaa kestää pitkiäkin pätkiä, kun hän kertoo oman versionsa tarinoista. Välistä sitä puhetta tulee jopa kesken ruokailun ja silloin on parempi olla antamatta yhtään sitä ruokaa- muuten se tulee saman tien ulos kunnon puheripulin kera :D 

Alex rakastaa erilaisia lauluja ja osaa ottaa vuoronsa keskustelussa. Puheen tukena käytän muutamia tukiviittomia kuten "syödä", "tulla" ja "nukkua". En siksi, etteikö poika kuulisi, vaan olen lukenut, että lapsi oppii yleensä kehollisen eleen ennen sanaa. Näin koitan edesauttaa poikaani tajuamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Alexin jokeltelun seasta on tullut myös 4 (3) oikeaakin sanaa: äiti, isi, ättä ja mamma. Ättä ja mamma tarkoittavat siis myös äitiä. Herran suusta kuuluukin yleensä seuraava riimi: "ätäättäätttääää äi-ti!". Isikin on tullut ihan isinä, alun "ifi" jälkeen :) Ihanaa, että nyt molemmat sanat tulevat, vaikka usein sieltä sängystä kuuluukin se "äi-ti" tai "ät-täää" kesken päikkäreille nukahtamisen.

Tämän hetkiset lempparit

Hassua, miten nämä lemppariasiat muuttuvat pojan kehittymisen myötä niin nopeaan. Tällä hetkellä isin mukaan lemppareita ovat "kaikki kielletty ja lelulaatikko". Alex ei oikein ymmärrä vielä sanan "ei" merkitystä, vaan nauraa meille päin naamaa. Kunnes se sanotaan kovemmin ja poika viedään pois esimerkiksi johtoja säheltämästä, silloin naama mutristuu ja aletaan itkeä draamakyyneleitä. Käännä pääsi ja kohta herra on samoissa hommissa! Toinen uusi lemppari on lelulaatikko: ei ne lelut kelpaa, vaan se pitää aina tyhjentää! Sitten sitä voi järsiä, pyöritellä tai käyttää taaperokärrinä. Kätsää! (On meillä se taaperokärrikin, mutta lelulaatikko ei lähe niin helposti karkuun ;) )

Mutta on niitä joitakin alltimefavoriteja: kukkuu- ja laululeikit. Kukkuu toimii aina, käytit sitten lelua tai menet itse piiloon; takuuvarma räkätyskeino! Ei jätä ainakaan meidän poikaa kylmäksi ja tätä leikkiä hän voisi leikkiä vaikka tuntikausia. Myös laulut toimivat hyvinä viihdyttäjinä tilanteessa kuin tilanteessa. Äiti laulaa niin poikaa pukiessa kuin vaippaa vaihtaessa, sillä se pitää meidän ruudintynnyrin rauhallisena ja paikallaan edes hetken aikaa :D Lemppareita ovat minionien bananasong ja Leijonakuninkaan In the jungle, niin suomeksi kuin englanniksi. 

Meillä asustaa siis pieni reipas touhuaja, joka höpöttää jatkuvasti, ei meinaa malttaa nukkua ja nauttii uuden tutkimisesta. Toisin sanoen, vanhempiensa pieni suuri silmäterä <3

Kirppistelyä ja liian vähän nukkunut lapsi

Kun sain rauhoituttua viimeisimmän postauksen teosta, suuntasimme Spr:n Konttia kohti aikeenamme lahjoittaa sinne meille ylimääräisiksi jääneitä tavaroita. Joitakin niistä koitimme myydä, mutta meneepä nyt ainakin hyväntekeväisyyteen osa rahoista. :) Kontista ei tarttunut mitään mukaan, harmi juttu sinänsä. Haaveilin kyllä keltaisesta hyllyköstä (viimeinen villitykseni on KELTAINEN), pienestä lastenkeinusta ja uudesta nallesta Alexille. No, hyllykkö ei olisi mahtunut meillä minnekään, vaikka se olikin ihanan värinen, keinu oli aika heppoinen ja lelujakin pikku miehellä riittää. Niimpä lähdimme tyhjin käsin seuraavaa kirppistä kohti. 

On ihanaa, kun Alex viihtyy huomattavasti paremmin näillä reissulla, kun saa istua kärryissä ihan itse. Ei enää ahdistavaa turvakaukaloa ja liikkumattomuutta, vaan vapaus heilua ja tutkia maailmaa aivan uudesta kuvakulmasta! Ja kirppareilla sitä tutkittavaa aina riittää, niin vanhemmille kuin pojallekin. 

Eipä aikaakaan, kun silmiimme osui tämä: Brion vedettävä kirahvi. Se on niin kaunis! Pitkään arvoimme, raaskimmeko ostaa sitä vähän kalliimman hinnan takia, mutta kun se meitä molempia miellytti, päätyi se ostoskärryihin. Eikä muuten harmita yhtään, näyttää se niin hyvältä tuolla kirjahyllyssäkin! Keltainen, puinen ja kaunis muotoilu= <3

Kesti hetken, kun törmättiinkin jo seuraavaan pakkotoionostaa-leluun: puiseen nosturiin. Merkkiä ei ole tullut tsekattua, mutta sekä puu että hinta miellyttivät: 50 cnt :) Tossa nostokurjen päässä on magneetti, joten katsotaan, mitä kaikkee sillä tulevaisuudessa nostellaankaan. 

"Nyt on lelukiintiö kyllä täynnä"-päätös jouduttiin pyörtämään kylläkin samalla reissulla vielä kerran tämän hassun Fisher Pricen puhelimen vuoksi. Eikös olekin suloinen? :)

Luuri testattu ja todettu oikein toimivaksi

Numeroita pyörittäessä kuuluu pirinä-ääni

Puhelimessa on myös vetonaru, mikä ihmetytti pikku ukkoa :)

Kaiken kaikkiaan hyvä kirppisreissu. Lapsi sai leluja ja äiti pari keltaista kulhoa, joista ei tietenkään ole kuvia, Kirppisreissun vuoksi Alex päättikin sitten siirtää päikkäreitään hieman eteenpäin ja porskutti yli neljä tuntia samoilla silmillä. Sitten unta otettiin vain 40 minuuttia, kun yläkerran koirat herättivät pienen ulvonnallaan. Ja kun äiti kävi vielä ruokakaupassa, unta oli riittänyt kolmeksi minuutiksi. Hurja univelka. mutta niin vain pikku mies porskutti eteenpäin, kiipeili äidin syliin, tutki jokaisen (kielletyn) paikan ja tupsahteli dramaattisesti kumoon saadakseen huomiota. Niin ja pitihän sitä seisomistakin harjoitella jatkuvalla syötöllä, kuten kuvasta näkyy :) 

Meillä kontataan kovaa kyytiä ja seisotaan koko ajan. Kaikkea vasten voi nousta seisomaan ja vähän vaikka jammailla tai taputtaa samalla. Hömppäheikki vaan unohtaa välillä ottaa tukea jostain tai tarrautuu johonkin tosi tukevaan, kuten sohvatyynyyn, kiinni tahmanäpeillään. Mutta pakkohan sitä on harjoitella, sillä seisomallahan ylettää tekemään vielä enemmän keljuuksia ;) 

Väsynyt seisoja ja äidin uudet legginsit, jotka on yli-ISOT. 

"Tällä pikkumiehellä on varmaan vielä omat eväät?"

Teimme tänään jotain sellaista, jota emme olleet tehneet yli puoleen vuoteen; tarkalleen ottaen viimeksi näin kävi tasan kaksi päivää ennen Alexin laskettua aikaa. Me kävimme syömässä ja siis ihan ihka oikeassa ravintolassa vielä. Tällä kertaa emme kuitenkaan enää kaksin.

Olin jo jonkin aikaa vihjaillut Villelle, että voitaisiin myökin joskus käydä jossain syömässä. Tulisi jotain extraa tähän perusarkeen; minä kun en saa enää edes niitä koulun valmissafkoja (joita on valtava ikävä!), vaan joudun vääntämään itse tai pärjäämään eineksillä. On melkoista luksusta siis vain istua ja odottaa, että ruoka tuodaan eteen. Eikä ne tiskitkään jää  pöydälle odottamaan aikaa, jolloin ne puhdistuvat itsekseen ;)

Tänään satoi koko päivän loskaa, isoja märkiä hiutaleita. Pohdin ääneen, josko viimeinkin selviäisimme käymään lastenkirppiksellä keskustassa. Sain myönnytyksen suunnitelmilleni ja myös vihjauksen siitä, että voisimme myös syödä jossain, siis ihan oikeesti. Heseä tarjottiin pienenä naljailuna. Niimpä pojan herättyä parin tunnin päikkäreiltä, annettiin hänelle päiväruoka, vaihdettiin vaipat ja lähettiin bussilla keskustaa kohti!

Suunnitelma oli selvä: lastenkirppikselle, syömään, etsimään Alexille toppakenkiä. Lastenkirppistä saimme hakea hyvän aikaa ja sen löydettyämme olimme pettyneitä: niin pieni, niin vähän tavaraa. No, löydettiinhän me sieltä sen hurjan tavaranpaljouden keskeltä Alexille Reiman fleecehaalari kokoa 86. Saattaa mennä vielä ensi talvenakin ;) Voin kyllä suositella noita Reiman fleecekerrastoja; ovat ihan huippuja ja lämpimiä. Tällä hetkellä Alexilla onkin käytössä Reiman fleecehousut ja takki, joten oli onni löytää seuraava koko vastaavaa tuotetta. 

Loskan keskellä suuntasimme Amarilloa kohti. Vähän jännitti, miten syöminen sujuu pienen miehen kanssa. Kerkiääkö sitä syödä ruokansa lämpimänä, huutaako herra koko toimituksen ajan ja meitä pyydetään poistumaan kohteliaasti. Ja pyh! Ainut asia, mistä saatiin sanktiota oli se, että jätimme matkarattaat vahingossa hätäpoistumistien eteen ja tämäkin asia hoitui hyvin helposti rattaiden siirtämisellä. Alex sai oman syöttötuolin, missä kiikkua äidin vieressä ja paukuttaa pöytää rytmikkäästi; palvelu oli ilmeisesti liian hidasta ;)

Me oltiin varauduttu tähän uuteen koitokseen ottamalla pojalle mukaan maissinaksuja, leluja sekä maitoa. Alex istuikin aika lailla tyytyväisenä Aappa-apina suussaan ja tutki katon valoja. Välistä piti syödä maitoa pullollinen ja jälkkäriksi mussutella naksuja (joista puolet lojui loppujen lopuksi pöytämme alla). Tuttujen lelujen ansiosta poika jaksoi puuhata tuolissaan pitkään. Ja näin sekä äiti että isi saivat syödä ateriansa lämpiminä, huippua! Ja oli muuten hyvät ruoat, minä söin chicken burgerin ja Ville pulled porkburgerin. Eipä jäänyt nälkä eikä lainkaan paha mieli. Ehkä me suuntaamme ravintolaan vielä toistekin tuon pikku puuhaajan kanssa! :)

Ruokailun jälkeen suuntasimme hieman kaupoille, jossa olikin sitten järkytykseni jo kevätmallistot myynnissä. Siis tammikuussa. Kevätmallistot ja lapsille löytyi vain lenkkareita ja tennareita. Ehkä olettekin jo päätelleet, että emme löytäneet niitä toppatöppösiä. Jostain ne on siis tilattava, uusia ensimmäisiä kenkiäkään kun ei raaski vielä ostaa, kun herra ei edes kävele.. Onni onnettomuudessa, äiti sai kyllä kahdet uudet legginsit ja isi farkut! Ja pikku mies nappasi hieman unta ladaten pattereitaan, jonka ansiosta kotimatkalla bussissa jaksoikin sitten kertoa ummet ja lammet sekä päristellä kyydissä oleville mummoille. Eipä jätä meidän minimies ainakaan ketään kylmäksi, kun ääntä lähtee! ;)

Tällainen päivä meillä. Uusia kokemuksia ja iloa täynnä. Tässä vielä kuvia päivästä :)

"Hei mikäs toikin on?!"

Isimies ja menu

Maailman paras lelu, äidin puhelinpussi

Kolmea en vaihda: isä, poika ja Aappa

Mama ja minioni <3

Alex ei oikein jaksanut keskittyä kuvailuun :D (ja tuolla takana oli tuollanen järkyttävä kuva..)

Onni on nukkuva lapsi.

Raskausaikana en varautunut lainkaan siihen, että vauvani ei nukkuisi kunnolla. Totta kai nukkuisi! Heitimme jopa pilaa siitä, että poika ottaisi äitinsä tavoin unilelunsa kainaloon ja painuisi itse ajallaan päiväunilleen. Minä tosin olin tuolloin päiväuni-intoilijana jo sen muutaman vuoden ikäinen. Päiväunet olivat kuulemma ehdottomat ottaa, vaikka pirtti oli täynnä vieraita. Voi, kunpa ne unenlahjat olisivatkin periytyneet pojallemme. 

Vastasyntyneenä Alex nukkui yöt meidän keskessämme. Tuolloin en edes miettinyt pojan laittamista omaan sänkyynsä, hänen paikkansa oli mahdollisimman lähellä vanhempiaan. Ja tissiä. Poika nimittäin söi usein (kuten vastasyntyneiden kuuluukin), mutta kiukuten. Häntä piti röyhtäyttää vähintään kerran kesken syönnin ja mielellään vielä syömisen päätteeksi. Jo tuolloin arvelimme pojalla olevan herkkä maha. Päivisin taas poika nukkui käytännössä vain minun sylissäni, tissitakiaisena. Jos yritin laskea hänet esimerkiksi sohvalle, hän saattoi pitää äidin mieliksi silmiä kiinni sen pari minuuttia, mutta heräsi sitten entistä kovaäänisempänä. Niimpä opin ottamaan lähelleni puhelimen, kapulan, vettä ja jopa pientä syötävää, jotta pikku prinssi saisi varmasti nukuttua kauneusunensa. Silloin niitä mammahormooneita vielä riitti tällaiseen touhuun. Oletteko kuulleet sanonnan "lapset ovat kuin enkeleitä nukkuessaan"?

Mummolassa saatettiin nukkua vaikka kopassa

Kun aloimme pohtia perhepeteilystä luopumista noin kuukauden ikäisenä, kokeilimme pojan nukuttamista omaan sänkyynsä, johon hän nukahti jopa paremmin kuin hyvin! Päivät menivät edelleen samalla rumballa, mutta ainakin yöt saimme nukkua hieman leveämmin. Yöllä poika heräsi edelleen usein, mutta nukahti tissille; siis jos siellä mahassa ei ollut liikaa niitä pirun ilmakuplia. Elämää vaikeuttivat entisestään sekä maitohapot että d-vitamiinit. Joskus ihmeteltiin, miten poika nukkui toisena päivänä niiiin hyvin, ettei tosikaan, kunnes huomattiin, että tipathan ne ovat jääneet antamatta... Arvatkaa kuinka monesti ollaan pojan täällä olon aikana väännetty isimiehen kanssa kättä siitä, annetaanko niitä tippoja vai ei.. Lopulta d-tippojen vaihtaminen Jekovitteihin auttoi edes vähän. Cuplis oli aika lailla tyhjän kanssa.

Pojan kasvaessa myös nukuttaminen hankaloitui; tuuditimme huutavaa lasta välistä jopa tunteja. Itse itku silmässä työnsin pojalle usein tissiä suuhun, kun en ymmärtänyt, että toinen oli vaan niiin sikaväsynyt, että sen tarpeet meni sekaisin. Heilutimme, hytkytimme, koitimme röyhtäyttää. Muistan, kuinka eräänä päivänä sain nukuttaa poikaa päiväunille puolitoista tuntia. Minulla oli kiire saada poika unille, sillä seuraavaksi päiväksi piti olla paljon teoriaa kirjoitettuna opparia varten, Ensin tuuditin Alexia sylissä ja vaikutti siltä, että poika saattaisi jopa rauhoittua siihen. Eipä aikaakaan, kun tuttu huutokonsertti alkoi ja jatkui, vaikka tein mitä. Lauloin ja itkin laulaessani, välistä kiroten ääneen, mitä pahaa olen tehnyt, ettei poika voi nukahtaa. En tiennyt, mitä tehdä. Laitoin pojan isälle viestin, etten jaksa enää minuuttiakaan. Ville lähti tulemaan kotia kohti. Itkuisena tajusin kapaloida pojan vilttiin, jonka ansiosta hän viimein nukahti. Villen tullessa kotiin itkin olohuoneessa hysteerisesti. Tuona aikana tutustuin ensimmäistä kertaa pimeämpään puoleeni. En halua edes sanoa ääneen, miten kamalia ajatuksia kävin läpi väsyneessä päässäni. Näitä totaalisen romahtamisen kertoja tuli vielä muutama myöhemminkin, en tuntenut tätä väsynyttä itseäni. Se oli jopa pelottavaa.

Omaan sänkyyn nukahtimista ei voinut edes ajatella, saati ääneen sanoa, sillä poika kaipasi niin kovasti läheisyyttä. Toivoimme, että nukuttaminen joskus helpottuisi. Jälkikäteen voin vain todeta, että oli järjetöntä koittaa jaksaa syksyn stressimäärän keskellä. Olisimme voineet pyytää apua neuvolasta, mutta emme niin tehneet. Opettelimme jaksamaan, ehkä jopa liian itsepäisesti. Uskoimme, että opiskelukiireiden vähentyessä ja soseiden aloittaessa aurinko alkaisi paistaa risukasaankin. 

Pikku matkaaja unisena

Peruna: koskee mahaan, ei sitä. Bataatti: vähän parempi, tätä voi antaa. Maissi: koskee niin paljon, että poika vääntäytyy kaarelle. Lopputulema:soseilla ei juuri vaikutusta yöuniin. Uskon, että myös liikkumaan opettelu oli tuolloin yksi unia häiritsevä tekijä.  4 kk iässä meillä nukuttiin taas huonosti, mutta ehkä pikkaisen pidempiä unipätkiä. Yöt mentiin tutulla ota tissi ja nuku-menetelmällä. Nukuttaminen oli taistelua. Alex halusi itsepintaisesti pysyä hereillä, vaikka kuinka nukutti. 

Pojan kasvaminen ja mahan ja suoliston kehittyminen alkoivat vaikuttaa unen laatuun vasta hieman ennen puolta ikävuotta. Poika alkoi syödä soseita hyvinkin hanakasti ja unipätkät saattoivat olla jopa kolme, neljätuntisia. Tuolloin äitiä ja isiä ei haitannut ollenkaan, että pojalle siunautui edes hyvä ruokahalu. Ei sillä, että se nykyäänkään haittaisi. Hyvä, että ruoka maistuu!

Joululomalla päätimme jotain radikaalia: kotiin palatessamme meillä alkaisi jonkin sortin unikoulu! Olimme keskustelleet asiasta äitiemme kanssa ja päätyneet siihen, että se voisi auttaa meidänkin tilanteessamme, kun Alex ei fysiologisesti enää tarvitse maitoa öisin. Kotiin päästyämme lepäsimme muutaman yön ja päivisin otimme selvää eri menetelmistä. Viimein päädyimme tassutteluun (lue lisää tästä), sillä itse en nauti poikamme huudattamisesta. Tassuttelu vaikutti hieman pehmeämmältä tissitakiaisen kouluttamiselta. 

Pari ensimmäistä yötä olivat ainakin minun mielestäni karmeita, sillä poika huusi huutamistaan. Olin aivan satavarma, että poika tarvitsi maitoa. Minun maitoani! Onneksi meillä kuitenkin on myös tuo maidoton osapuoli, joka tyytyi toteamaan, että kokeillaan nyt ilman. Ja onneksi totesi, sillä eihän poika nyt loppujen lopuksi tarvinnutkaan sitä maitoa, haki siitä vain läheisyyttä öisin. Tällä hetkellä poika syö maitoa kerran aamuyöstä, muulloin tissiä ei tarjota. Jos poika jotain juomista tarvitsee, hänelle tarjotaan pullosta vettä. Tarkoituksena olisi luopua jossain välissä vielä tuosta yhdestä syöntikerrastakin. Itseäni hirvittää kuitenkin maidon vähentyminen (kiitos vain neuvolaan siitä pelottelusta) ja se, että poika oikeasti tarvitsisi sen yhden syöntikerran, sillä hän kasvaa niin hurjaa vauhtia. Tällä hetkellä nautitaan kuitenkin siitä, että myös isä voi hoitaa pojan rauhoittelun öisin. Ja hei, niitä heräämisiä on vain murto-osa aiempaan verrattuna!Hurraa!

Päiväunet meillä tosin edelleen on aikamoista showviihdettä, sillä Alex riehaantuu aina sänkyyn päästessään, ihan sama kuinka väsynyt on olohuoneessa syödessään. Me annetaan riehua ja hädän tullessa silittelemme. Tämä on meille itsellemmekin paljon kivuttomampi ja energiaa säästävämpi nukutuskeino. Olemme pohtineet, teemmekö pojan kanssa jotain väärin, mutta ainakin rutiinit meillä pitävät. Ehkä odotamme ihmettä tapahtuvaksi ;)

Tällainen kurkkija meillä on nykyään aina päikkäreiden jälkeen. Äidin pikku aurinko saa aina hymyn huulille <3

Tällä hetkellä meidän kotimme on ihanan hiljainen. Alex nukkuu omassa sängyssään hieman jännässä asennossa poikittain, minun paitani kainalossaan ja luputtaa tutia. Unta on jatkunut jo yhtäjaksoisesti pari tuntia. Sekä äiti että isä saavat puuhata omiaan ja henkäistä pitkän päivän päätteeksi. Toivottavasti myös ensi yönä Alex saa nukutuksi kunnolla eikä näe painajaisia. Sillä tosiaan, onni on nukkuva lapsi.