Mitä minulle kuuluu?

22 päivän bloggaustauko eikä se oikeastaan ole edes tuntunut niin pitkältä. Oikeastaan viikolta tai korkeintaan parilta. Ideoita postauksiin on tullut aina silloin tällöin, mutta itse toteuttaminen on jäänyt suunnittelun asteelle. Kännykällä en jaksa ruveta näitä väsäämään ja illasta koneen syliin ottaminen tuntuu aivan liian raskaalta. 

Aattelin sitten tulla jakamaan tänne hieman kuulumisiani ja saattaa tässä mukana näkyä myös, mitä meidän perheelle on tapahtunut tämän bloggaustaukoni aikana. Aloitan vaikka sillä, että olen ollut aika väsynyt viime viikot, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen läpikäynyt taas sellaista tunteiden aallonpohjaa, ettei mikään ylimääräinen touhuilu ole käynyt mielessä. Olen ollut väsynyt heti aamulla herätessäni, töistä lähtiessäni ja äärimmäisen väsynyt olen viimeistään ollut siinä vaiheessa, kun kotiin olen päässyt. Pieni loma ei tulisi siis pahitteeksi, vaikka vasta jouluilimmekin. Tuntuu vain, että keskityin oman itseni lataamisen sijaan yhteisen perheajan kartuttamiseen. Aika perinteistä meille äideille eikös?

Tänä aikana olen ehtinyt touhuta myös töissä vaikka sun vallan mitä ja järjestää siinä sivussa pojalle touhuja kotosalla. Olemme piirtäneet, värittäneet, tehneet kakkuja, muovailleet, leiponeet, rakentanu majoja, lista sen kuin vaan jatkuu. Olen käynyt kerran illanistujaisissa rakkaiden ystävieni kanssa ja kerran ottanut sen lisäksi omaa aikaa; eilen tunnin kirpparireissuun. Ei siis ihme, että kynttilä alkaa palaa aika monesta suunnasta... Olen äärimmäisen hyvä ihminen neuvomaan muita pitämään huolta hyvinvoinnistaan, mutta itse en osaa ottaa sitä omaa aikaa itselleni; tai ainakaan vaatia sitä. 

Tämän bloggaustauon aikana on vallinnut myös hillittömät pakkaset, kuten varmaan jokainen teistäkin on huomannut. Töihin siirtyminen hankaloitui, pojan kuljettaminen samoin. Emme päässeet pihalle ja töissäkin lapset alkoivat hyppiä seinille ulkoilemattomuuden vuoksi. Sen lisäksi pojalle nousi kuume viime tiistaina ja minulle lämpöä kahtena eri iltana. Useana iltana pohdin sitä, miten tällaiset asiat voi oikeesti kasaantua vai oliko se tunne vain omassa päässäni. Joka tapauksessa tuntui, että pikku hiljaa alkaa se oma sietokyky tulla täyteen. 

Ja niinhän siinä kävi, että kun kelit lauhtuivat, niin olokin on ollut parempi ulkoilun myötä. Tänäänkin olimme puolitoista tuntia mäenlaskussa ja lumitöissä ja olo on ainakin tuplasti parempi kuin perjantainta, kun kävelin kotiin -27 asteen pakkasessa naama jäässä. Ehkä tämä kaikki tosiaan on pohjautunut ulkoilun puutteelle tai sen vähäisyydelle! Toki osansa tuo sen oman ajan unohtaminen ja herkkupäivien paluu, mutta toivon näiden lauhempien kelien auttavan tähän depikseen. Ja jos ei mikään muu auta, niin pyydän tuota pienimmäistä halaamaan; se auttaa aina ainakin hetkellisesti <3

Lisää kuvateksti