Tulipas siitä otsikosta provosoiva.. No anyway, se oli lähinnä tarkoitettu minulle itselleni ajatukseksi. Olen siis tällä hetkellä kotona ja lapseni on missäs muuallakaan kuin hoidossa. Ennen kuin suurin piirtein lynkkaat minut ja tuomitset huonoksi mutsiksi, lue seuraava. Olen kotona, sillä muuhun en nyt kykene.
Kävi niin, että tiistai-illan kauppareissu sai aivan uuden merkityksen erään soiton myötä. About 50 metriä kaupan pihaan, kun kuulin kyyneleet kirvoittavan äänen soiton toisesta päästä: itkenyt äitini. Hänen isäänsä eli pappaamme ei enää ollut. Yhden yhtä kyyneltä en päästänyt putoamaan poskilleni, kielsin niiden tulon. Hain paketin pakettiautomaatista, tein ostokset ja kävelin poikani kanssa jutellen kotimatkalle jäävän tunnelin ali. Juoksimme ja pompimme, ihmettelimme tien vieressä olevia kuoppia. Kenties ne olivat myyrän tekemiä? Kyyneleet eivät lähteneet vierimään.
Seuraavana yönä kuuntelin, kuinka sade ropisi metallia vasten. Kuinka se välillä koveni ja iskeytyi myös makuuhuoneemme ikkunaa vasten. Vierestäni kuului tasainen tuhina, mutta itse en saanut unta. Menin keittiön ikkunaan ja tuijotin ulos. Tästä tulisi raskas päivä, jos en saisi nukutuksi. Join hieman vettä ja menin kolmen maita takaisin. Ikäänkuin kävin unessa, kun kelloni jo löi tajuntaani; nyt on noustava ja lähdettävä aamuvuoroon. Meikki, vaatteet, polkupyörän satulaan ja menoksi. Kaikki tapahtui sujuvasti kuin Valion tehtaalla.
Koko työpäivän tein ja touhusin, en pystynyt pysähtymään, sillä tiesin, mitä siitä seuraisi. Autoin, neuvoin, hellin, puin, ruokin. Jäin vielä töiden jälkeen istumaan palaveriin kuuntelemaan työntekijän oikeuksista, missä meinasin nukahtaa istualleni. Odotin, että voisin hakea päiväunia lopettelevan poikani hoidostaan. Ulkovaatteita pukiessani katsoin peiliin ja tunsin kuumien kyynelten nousevan silmiini. Ei vielä. Itku sai tulla vasta illalla.
Täällä minä nyt istun. Edelleen yövaatteissani ja punasilmäisenä. Mieheni vei pojan varahoitopaikkaan, josta lupasin hakea hänet aiemmin, kuin oli tarkoitus. Mitä minä sitten olen tehnyt? Antanut viimein luvan itselleni mennä rikki. Itkeä kuin pieni lapsi etsiessäni sopivaa muistovärssyä. Kuinka hankalaa onkaan vain muutamilla sanoilla kiteyttää se, kuinka paljon kyseinen ihminen merkitsi minulle. Kaikki tuntuivat vain puoliksisopivilta, mutta itsekään en osaa kääntää tuntojani värssyksi. Olen antanut katkeran syyllisyyden iskeä päälle, koska emme "ehtineet" joulun jälkeen käydä pappamme luona vierailulla. Inhonnut itseäni ja samalla antanut sen jotenkin anteeksi. Olen surrut äitini surua ja itkenyt sitä, että en voi auttaa häntä enkä muita mitenkään. Itkenyt kovaa ja antanut patojen murtua. Tätä en olisi voinut tehdä poikani läsnä ollessa.
Mielestäni aikuisten saa ja pitää näyttää lapsille tunteitaan, mutta sopivissa määrin. Ihan oikeasti; niin hyviä kuin niitä hankaliakin, kuten vihaa ja surua. Oli kuitenkin selvää, että tällainen hallitsematon itkeminen ei kuitenkaan sopinut näin pienen nähtäväksi. Hänelle kun olisi aika hankalaa selittää, miksi äiti itkee tuntikausia eikä kykene leikkimään. Hätähän hänelle tulisi. Muutenkin kuoleminen aiheena on liian abstrakti enkä olekaan puhunut asiasta pojalle. On siis ollut ihan hyvä saada aika ja paikka tälle henkiselle romahtamiselle. En ole kaivannut seuraa, päinvastoin. Tosin ei se poista sitä syyllistä oloa siitä, että poika on hoidossa minun ollessa kotona. Olen vastaan lapsen "turhaan" hoidossa pitämistä, mutta tilanne on nyt tämä. Vaakakuppi heilahtelee puolelta toiselle ja välillä mieleni tekisi näine särkisilmineni hakea poika kotiin. Ehkä kuitenkin annan itselleni vielä pari tuntia aikaa käsitellä tätä asiaa, etsiä kukkavihko ja adressi valmiiksi ja käydä vaikka pitkässä suihkussa. Sen jälkeen toivottavasti olen taas valmiimpi kohtaamaan ulkomaailman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)