Heipparallaa vain kaikille! Jostain mielenvaihdoksesta ajattelin tulla taas hetkeksi koneen ääreen ja antaa sormieni laulaa läppärimme näppäimistöllä. Missä mie oon ollu, siitä sitten enemmän joskus toiste. Nyt ajattelin tulla tarinoimaan vaan.
"Tulisitko käymään potalla? Tehdään pissi pottaan, niin on mukavampi nukkua, jookostakookosta?"
"Heitetäänpä nämä loputkin vaatteet pois. Haluutko nukkua paita päällä?Et vai? Okei, otetaan pois. Elä juokse karkuun... Noniin kiva, katsopas kun se jäi siun korvista kiinni, saatko ite otettua?. Äiti ottaa pois. Sitten sänkyyn ja äiti vie paidan olkkarin hyllylle. Ota unikaverit viereen ja pötkähä oottamaan, niin äiti tulee kohta."
Kuka arvaa, oliko kaveri sängyssä alle puolen minuutin päästä?
No ei ollut. Tähän vastaukseeen ei nyt varsinaisesti tarvittu Sherlockin päättelykykyä tai arpaonnea. Tosin olisi ollut hauskempaa kysyä, mitä tuollainen kaksvee ehtii tossa ajassa tehä! Tosiaan siinä puolen minuutin aikana kipasin olkkariin, laitoin paidan hyllylle ja nappasin kirjastosta vaalimalla valitun Franklin haluaa olla iso-kirjan. Huikkasin jotain univalosta samalla kun lauseeni jäi kesken. Siellä se istui matolla, se en-halua-nukkumaan-vaan-tehdä-kaikkea-muuta-lapsi. Nuoli sellaisia pieniä muovisia muumihahmoja ja yritti piilottaa vaippaansa miut nähdessään. Camooon! Rauhallinen ohjaus laittamaan muumit takaisin laatikkoon (oli kuulemma hyviä) ja menemään sänkyyn. Raitapeitto päälle, kehotus laittamaan pää tyynyyn ja olemaan pureskelematta fantteja (meillä luovuttiin tuteista ja tilalle saatiin unileluja imeskelevä ja pureskeleva monsteri, hyi sitä hajua!). Sadun luku, pusut, halit ja "Allu akattaa äitiä paajon". Kauniita unia!
Kolme sekuntia. Niin kauan peitto tänään pysyi liikkumattomana. Alkoi hillitön myllerrys ja pyöriminen. Pää tyynyssä tottakai, ettei siitä tulisi sanomista. Pylly nousee, jalat potkii. Äiti kehottaa rauhottumaan. Yksi fantti lentää lattialle, se menee kaapin päälle odottamaan iltaa. Pylly nousee taas ja kun käyn kääntämässä kolmannen kerran naperon nukkumisasentoon se alkaa- hillitön rallatus. Kuvittele väliin kehotukset , oman makusi mukaan, lopettaa höpötys.
"Allua ei nukuta"
"Fanttia ei pulla (purra)" ja puree sitä katsoen minnuun
"Äitiiii, äitiii, äitiiiii"
"Allulla on pittihätä. Allu kakkaa fantin"
"Iiiiiäääääöööööiiiipadhhdfahldlkjplööööö"
"Mittä iti on? Iti nukkuu töittä"
"Äiti ei akatta minua. Minä ottan (ostan) vauvan"
"Äiti mittä vauva on? Tuleeko se ulot?"
"Minä TYÖN (syön) KAIKKI OLAVAT!!!!"
-->
"Ja nyt riittää höpötykset. Alex laittaa pään tyynyyn ja silmät kiinni. Nyt on uniaika"
Pieni mies katsoo uhmaavasti päin ja kääntyy kyljelleen. Aloittaa tekounituhinansa ja oho, nukahtaa vahingossa! Työvoitto ja oman päänsisäiset fanfaarit soi! Ja mitähän sitä sitten tehtäis...
Meillä tosiaan on nää nukkumaan menemiset aikamoista hulinointia viime päivien osalta. Ja siihen löytyy vain yksi ja ainoa syy: julma äiti vei lapsensa tutit! Tai oravat vei, niinkuin lapselle on uskoteltu...Kaikki lähti siitä, kun viime keskiviikon kokeilu nukkumisrumbassa kulminoitui siihen, etten antanut tuttia pelleilevälle lapselle enää takaisin ja sittenhän se nukahti ilman sitä. Torstaiaamupäivällä sitten hetken mielijohteesta (ja neuvolan suosituksia just selanneena) piilotin tutit kaappiin ja kerroin, että oravaisi oli käynyt ulkoilumme aikana hakemassa ne pienille oravavauvoille. Katsottiin entiseen tutinsäilytyspaikkaan ja siellä oli vain käpy. Tyyppi oli tyrmistynyt ja kävi pötköttämään sängylle miun selitellessä, että oravaisi oli nähnyt, että poika osaa nukkua jo ilman tuttia ja on kasvanut isoksi pojaksi. Niinpä se oli käynyt hakemassa tutit omille vauvoilleen. Tosin tää stoori tuli paljon pidempänä versiona pojan kysellessä useamman kerran sadun aikana tuttien perään. Sitten tuli itku ja se oli sydäntäsärkevän kuuloista. Toinen tapitti minua kyynelehtivin silmin ja kysyi, miksei äiti voi hakea niitä tutteja takaisin. Sitten kiukututti ja nukahtaminen oli hankalaa. Pienellä silittelyllä ja tsemppauksella poika kuitenkin jäi sänkyynsä ja nukahti!
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mitä tää asia ei tosiaankaan ollut. Joten, kun poika tuhisi untansa, tämä äiti syöksyi olohuoneeseen etsimään lapselle vastalahjusta oravaisältä. Onneks mie oon tällainen saatan-tarvita-tätä-tyyppi ja laatikoista löytyi nallepuh-kiiltokuvia, pienet värikynät ja lakupiippu. Lisäksi väkersin kortin oravaisältä Alexille ja liimasin siihen vielä oravatarrankin. Vastalahjan vein käpyjen kera takapihalle ja odottelin minin heräämistä. Välipalalla kehuin, miten hienosti nukahtaminen oli sujunut ja kysyin mentäisiinkö kastelemaan meidän takapihalla kasvavat salaatit ja yrtit, se kun on minin lempipuuhaa. Kerkes se jopa vähän kastella ennenku huomas sen lahjan :D Avattiin ja tutkittiin lahja. Halittiin ja tirautettiin vielä yksi kyynel, mutta onnellisena kaveri vilkutteli ohi juoksevalle oravalle. Puntit oli nyt vähän enemmän tasan.
Ja niin vaan meillä opittiin nukahtamaan ilman tuttia. Toki totuttelu on edelleen meneillään ja lisääntynyt kokeilu raastaa välillä meidän vanhempien hermoja, mutta tosi iisillä tästäkin taidetaan selvitä! Ja vaikka meillä siellä raitapeiton alla asustaakin välistä pikkuruinen kokeilumonsteri, on se silti aika söötti näky nukkuessaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)