Piparintuoksuiset terveiset

Täällä ollaan taas ja viime päivityksestä on ehtinyt kulua taas melkein kuukausi. Aika menee menojaan ja olen useampaankin otteeseen aukaissut jonkun luonnoksistani, mutta sulkenut sen saman tien. Kuvia on tullut otettua niin vähän (ja ne vähäisetkin ovat tärähtäneitä), ettei teksteihin ole ollut edes kuvitusta. Nyt aattelin kuitenkin lähestyvän joulun myötä skarpata, sillä miulla on hirrrrrmuisesti erilaisia jouluideoita! Niin ja tuleehan se pojan puolitoistavuotispäiväkin sieltä pikku hiljaa, joten juttua riittänee ;)

Miulle on tosiaan pojan myötä ilmaantunut sellainen pienimuotoinen pakko laittaa joulua. Tai no ei pakko, vaan pikemminkin halu tai pakkomielle :D Kaupoissa kiertäessä jään ihastelemaan valoja, koristeita ja astioita (luojan kiitos jouluateria syödään tänäkin vuonna vielä mummolassa), joilla saisi luotua sen täydellisen joulun. Joulun, jota voisi muistella sitten vuosienkin päästä, vaikka poika ei sitä muistaisikaan. Silti hänellä on jo sen verran ymmärrystä ja kauneussilmää, että pienimuotoinen joulunlaitto ei haittaa ainakaan meitä ;) Eilen sitten väkerreltiinkin pipareita minin kanssa. Isimies toimi valokuvaajana ja paistajana. Poika oli hieman ihmeissään ruskeasta muovailuvahasta ja malttoi aika pitkään olla maistamatta taikinaa. Sen ajan hän jaksoi myös painella muoteilla tähtiä ja ukkoja. Tai "kuuuu"ita kuten hän asian ilmaitsi, ne mitään tähtiä olleet. 

Pipareita tehtiin vain puolen kilon taikinasta ja niitä tulikin aika sopiva määrä. Sitä taikinaa meni minin mahaan lopulta vähän liikaakin, kun toinen vahingossa maistoi taikinaa ja tajusi sen olevan HYVÄÄ. Siitä lähti sitten valmiiksi painellut piparit pienen nyrkin sisään ja kohti suuta valonnopeudella. Äiti kuitenkin stoppasi ja sekös vasta harmitti! Onneksi sitten lopuksi pikkukokki sai pienen taikinamöykyn, joka kuitenkin sai arvailujeni mukaisesti pienen mahan sekaisin. Mutta taisi olla sen arvoista. Samoin valmis pipari sai ihan naurattamaan ja laittoi tanssijalan vipattamaan. Voi kuinka itsekin osaisi aina nauttia yhtä paljon noin pienistä asioista! <3

Mitäs näistä sais aikaan? ;)

Njam!

**Pikaisiin palaamisiin! **

I-SI

Lastenhuoneesta kuuluu naurua ja iloista pulpatusta, joka viestittää,että on aika nousta ylös. Tänä aamuna suljen oven perässäni, haen taaperon touhottamaan ja laitan uunin lämpiämään. Sekoitan naperon kanssa taikinaa,josta kuulemma tulee kakku. Vaikka yritän korjata kyseessä olevan teeleipätaikina isille, napero väittää kivenkovaan, että äiti on väärässä. Kakku se on oltava. Ja kakku on "poppa" vielä uunissakin. Mitäpä sitä vastaan enää väittämään. Katan pöytää ja napero nappaa kauniisti asettamani lusikan ja syöksyy paukuttamaan uunin luukkua. Paukuttaa ja katsoo oikein ilkikurisesti. Nopea "ei saa" aiheuttaa vain kielen ulkoilutuksen. Sillä tullaan nuolaisemaan äidin jalkaa ja tahdotaan syliin. Kakku on kuulemma valmis. Kun nostan teeleivät uunista, kuulen pieniä askeleita ja paukutusta yhtäkkiä jostain muualta;meidän makkarin ovelta: joku aatteli herättää isin etuajassa! Ja voi sitä kiukun määrää,kun ei saanutkaan vielä mennä! Sen sijaan mini sai mussuttaa kurkkua minun kattaessani pöydän loppuun. Kertaamme vielä touhon ohjelmanumeron,jota olemme harjoitelleet pitkin viikkoa aina,kun isimies on ollut muualla. Boom kah:sta muokkasimme version: " iisi iisii jeeeee'ee". Nyt on aika mennä herättämään isi. Napero juoksee ovelle,repäisee sen auki ja kapuaa sängylle muka-olen-vielä-unessa-isin päälle,etsitään paketit ja laulu unohtuu sen siliän tien. Pusitaan, ihastellaan minin tekemää isin omakuvaa ja hymyillään vielä vähän. Tänään on meidän isimiehen päivä.

Olit rinnallani,kun toinen viiva piirtyi raskaustestiin eräänä syksyisenä,pimeänä aamuna. Iloitsit kanssani suuresta uutisesta, suutelit minua ja aloit odottaa pientä ihmettämme. Olit jokaisessa neuvolassa ja ultrassa mukana,aina silloin kun vain pääsit. Olit alusta asti mukana,vaikka et tuntenutkaan pientä ihmettämme,hänen kasvuaan,jatkuvaa hikoittelua tai potkia kylkiluissa. Pidit huolen minusta ja samalla myös vauvastamme. Olit tukena.

Uskon,että sinusta tuli Isä isolla iillä vasta silloin,kun näit poikamme ensi kertaa. Silloin kun hän oli pallopäinen raivotarjonnan vuoksi ja kun ihastelimme häntä pienessä sairaalasängyssä. Silmäkulmaasi nousi pieni kyynel,vaikka et ehkä halunnut näyttää sitä. Minä näin ja olin onnellinen siitä. Olit häkeltynyt,mutta silti onnellinen. En tiedä,miten olisin kestänyt sairaalaoloajan ilman sinua. Sinä olit kanssani suurimman osan ajasta ja kävit kotona lähinnä nukkumassa. Sinä työnsit minut pyörätuolilla poikamme luokse teho-osastolle ja viimein,kun poika sieltö pääsi,nukuit kanssamme perhehuoneessa. Olimme varmasti molemmat peloissamme,mutta silti yhtä rakastuneita pieneen nyyttiimme. Meistä oli tullut vanhemmat jollekin niin pienelle ja viattomalle.

Pikkuvauva-ajan olit tukenani päivin sekä öin. Hieroit jalkojani maratooni-imetysten aikana,kirosit d-tippoja niiden aiheuttamien vatsakipujen takia ja heijasit pientä sylissäsi jopa tuntikausia. Kaikki oli sinulle uutta ja luotit minuun äidinvaistoineni aika sokeaati. Kiitos niin suuresta luottamuksesta. Olit mukana kaikissa pojan ensimmäisissä asioissa niin paljon kuin vain pystyit. Hoidit perheen,koulun ja myös sinä jouduit  venymään äärirajoillesi opparini myötä syksyllä. Ilman kannustustasi ja tukeasi en olisi pystynyt siihen kaikkeen. Kiitos. 

On ollut ihanaa huomata,miten sinä olet kasvanut pojan mukana. Elämänarvosi ja asenteesi ovat kääntyneet ylösalaisin,lähelle omiani. Olet ottanut perheen elämäsi keskiöön ja tiedän,että rakastat meitä aivan valtavasti. Sinusta on tullut insinööri-isi, joka ottaa pojan harrastuksiinsa mukaan, antaa tutkia asioita, riekkuu pojan kanssa hurjemmin kuin minä uskallan ja joka rauhoittaa tätä meidän palettia juuri sopivassa suhteessa,me kaksi muuta kun olemme aika tuittupäitä silloin tällöin.. Toivon,että et koe enää alemmuudentunnetta pojan rakkauden suhteen,hän rakastaa sinua aivan suunnattomasti,niinkuin minäkin. Vai miksiköhän aina kun pojalta kysytään hoidossa,kumpi tulee hakemaan,poika huutaa riemuissaan "i-si!"? No just siks ♡ 

Ihanaa isänpäivää! Olet huippu isi! <3

"Mummo!" -lapsen sanainen arkku ja sen kehittyminen

Hieman asiaa googlailtuani sain selville, että toisen ikävuoden aikana puheen kehittyminen on hurjan yksilöllistä: toiset alkavat näihin aikoihin (1,5 v) puhua jo lauseita, kun taas toiset ovat tuottaneet vasta ensimmäisiä sanojaan. Kaikille tosin on yhteistä se, että he ymmärtävät (vaikka eivät sitä aina näytäkään varsinkaan kieltojen kohdalla) enemmän kuin puhuvat. Ja, kun puolitoista vuotias osaa tuottaa noin 10-30 merkityksellistä sanaa, siinä rinnalla kulkee sitä omaa puhetta, joka naperolle on aivan selvää pässinlihaa, vanhempien miettiessä, mitä toinen yrittää innoissaan selittää. Mutta ihmekös tuo, kun jos sanoja ei löydy. Kyllä miekin vaikka vinisisin viestini perille! :D

Myös minä, niinkuin varmasti moni muukin vanhempi, olen joskus murehtinut lapseni puheenkehitystä- ja aivan turhaan! Kun ensimmäiset sanat (äiti & isi) tulivat reilun puolen vuoden iässä ensimmäistä kertaa ja koko puhuminen tuntui unohtuvat moneksi kuukaudeksi, pohdin, missä mätti. Kuulin hyvin usein jonkun toteavan, että liikunnallinen kehitys vetää mattoa puheenkehityksen alta, mutta meidänpä poika onkin todistanut asian lopulta täydeksi pupuksi. Molemmat voivat kehittyä ihan yhtä hyvin, niinkuin rinnakkain. Vitsi, kun voisinkin näpäyttää muutaman kuukauden takaiselle itselleni, että "Älä jumavita murehi, siulla on maailman hienoin poika, joka kehittyy omaa tahtiaan. Ja sitä paitsi kohta sie et saa sen suuta enää pysymään kiinni." Pitää vaan uskaltaa luottaa siihen, että kyllä se sieltä tulee niinkuin liikunnallinen kehityskin.

Ja voi, kyllähän se on tullutkin! Meillä höpötetään jatkuvaan jotain, lauletaan "Boom kah jee boo ka jeee", toistetaan toisten puhumia sanoja perässä ja harjoitellaan äänteitä ja ääniä. Kun aiemmin minusta tuntui, että löydetyt sanat katosivat, ovat ne nyt löytyneet jälleen sieltä päänupin sopukoista ja siirtyneet ilmaistaviksi. On jotenkin niin hellyyttävää, miten toinen innostuu keksiessään taas uuden sanan, jonka osaakin sanoa. Toisaalta vastaavissa tilanteissa myös me vanhemmat ollaan oikeasti ihan älyttömän ylpeitä ja kehutaan poikaa. Mielestäni tällainen suora, positiivinen palaute onkin avainasioita lapsen kasvattamisessa. Mieluummin kehun, kuinka hienosti poika osaa olla ottamatta tavaroita pöydältä kuin jätän asian huomioimatta ja karjun "eieieieiii"- mantraani, kun poika kokeilee napata huomiota saadakseen puhelimeni siltä samaiselta pöydältä. 

Allun lempparikirjat ovat olkkarissa

Kuinka meillä sitten on tuettu pojan kehitystä? No ensinnäkin ihan puhumalla. Me sanoitamme asioita pojalle jatkuvalla syötöllä. Voimme sanoa esimerkiksi: " Katso, tuolla on koira!", ja jatkaa sitten kuvailemalla esimerkiksi koiran väriä, kokoa, ääntä jne. Yksittäisten sanojen ympärille on hyvä luoda lyhyitä, mutta samalla hieman haastavia lauseita. Mie itse ainakin eroan suomalaisesta mentaliteetista siinä, että puhun pojallani joka paikassa. Minua ei hetkauta, vaikka jonkun korvaan puheeni kuulostaisivat jotenkin typeriltä tai noloilta. Voin jäädä esimerkiksi ihastelemaan kaupan lamppuja vähän pidemmäksikin aikaa, jos toinen huutaa ihastuneena "lamppu, lamppu, lamppu!" Yhtenä kirppiskerralla meidät pysäyttikin yksi pieni mummo, joka totesi olevan ihanaa, että nimenomaan puhun pojalleni enkä vain kävele mykkänä tai mikä kamalampaa, käske poikaani olemaan hiljaa. Hänen mielestään vanhempien kuuluu olla hieman lapsellisia ja kiitti minua sitten vielä kädestä pitäen siitä, että saimme hänelle niin hyvän mielen. Ja voi, kyllä tunne oli molemminpuolinen, sinä ihana! <3

Meillä myös päristellään, harjoitellaan yksinkertaisia äänteitä leikkiessä, lauletaan ja kuunnellaan musiikkia. Joidenkin mielestä television katsominen on itse s**tanasta, mutta me olemme antaneet pojan katsoa televisiota esimerkiksi aamusella. Kyse ei ole tuntikausista, vaan lähinnä Chuckista tai Lemmen viemästä. Kun ruutuaika on täynnä, kapula nostetaan tarpeeksi ylös, ettei kiukutteleva taapero laita töllöä itse takaisin päälle. Sanotaan, että enää ei katsota ja ohjataan hellästi muihin toimiin. Ja yleensä se harmitus sitten häviääkin nopeaan. Kyllähän se telkku opettaa omalla tavallaan, mutta itse näen suurimpana puutteena sen, ettei se kommunikoi takaisin, vaikka kuinka huutaisit sille. Ulosanti on yksipuolista, ota tai jätä- tyyliin. Ja sekös vasta onkin koukuttavaa! Telkkarin, kuten muidenkin ruutujen katselun, voi korvata mielestäni hyvin pitkälle kirjoilla. Kirjat jättävät tilaa omalle mielikuvitukselle, lapsen omille huomioille ja yhteiselle tutkimiselle. Ne myös ovat  rauhoittavia eivätkä koskaan käy tylsiksi- varsinkaan sille taaperolle, joka raijaa suosikkikirjaansa sinua kohti viidettä kertaa samana päivänä. Hänelle se on aina yhtä ihana ja hauska tutkittavaksi, siis niin kauan kuin se lukijakin jaksaa keskittyä siihen lukemiseen. Pohdi seuraavaa: Jaksaisitko itse kuunnella tarinaa, joka luettaisiin sinulle monotonisesti, tututtuun tapaan? Ilman äänen vaihteluita, iloa ja mielikuvitusta. Entä, jos lukija keskittyisi selvästi johonkin muuhun asiaan ja pitäisi lukemisessa aivan liian pitkiä taukoja? Siis sellaisia, joita tulee esimerkiksi whatsapp-viestiin vastattaessa. Niinpä. en minäkään jaksaisi. Kyllä itseänikin kehtuuttaa välistä tietyt kirjat, joten meille ilmestyy aina silloin tällöin uusia kirjoja pienen miehen kirjahyllyyn. Kirppiksillä etsin nimenomaan kirjoja, sillä sieltä ostettuina ne eivät verota rahapussia niin paljon, eivätkä sadut mene koskaan liian vanhoiksi, saati ole kertakäyttökamaa ;) Laskin tuossa ihan huvikseni pojan kirjat ja yllätyksekseni niitä olikin 39 kappaletta. Aika hurja määrä, mutta mielestäni ihania kirjoja ei voi vain olla liikaa,joten vuoden päästä viimeistään tarvitaan vissiin ihan oma kirjahylly pojan huoneeseen :D 

Ja vielä, jos listaan näin pikaiseen sanoja ja "sanontoja", joita meidän mini ainakin jo käyttää:

Pupu    Äiti    Isi   Mummo    Ukki   Täti  Tähti   Kuu  Auto  Puu   Lamppu   Erkka (Erska-nalle)   

Piimä  PPu (reppu)   Tadadadaa   Bababa (Barpababa)   Titti (tissi)    Uttih (tutti)   Tätä

Tuo   okka (roska)   kukka    kakku    kuka    Iskä    Mamma(muumimamma)   Pappa (muumi-)

Ja tärkeinpänä Allulle: Kettu! :)

Onko teillä uskallusta pärpättää lapsillenne julkisella paikalla? Haastan juuri sinut kokeilemaan keskittymään siihen entistä enemmän! Nolous on vain meidän aikuisten korvien välissä ;)