Ääääääääääää

Muuttaminen on syvältä. Tai itse asiassa oikeestaan se pakkaaminen. Pakkaaminen touhuavan ja huomiota hakevan vauvan kanssa. En ala! Miksei tuo pikku mies voisi vain leikkiä normaalisti lattialla eikä jatkuvaan kiipeilisi keittiön tuolia vasten tai koittaisi räplätä isin (ukin) kitaraa olohuoneen nurkassa laatikkopinon takana.. Kaikki luvaton on kokeiltava just nyt  Arvatkaas kenellä on pieni stressi tääll päällä muuton suhteen. Kaikkee pitäs ehtiä jajajaja äh!

Miten nää muutot voikaan aina olla näin yhtä ihania? Kun muutimme tähän asuntoon, minulla oli tentti muuttopäivän aamuna. Tentin jälkeen pyöräilin hakemaan uuden kodin avaimet ja poljin silloiselle soluasunnolleni odottamaan appivanhempien pakua. Aikaa muuttoon oli tuolloin vain muutama tunti,sillä minun piti palauttaa solun avaimet ennen klo 16. Ei hitto sitä stressin määrää,kun pakkaaminenkin sujui samaan aikaan sosiaalipolitiikan paksua kirjaa päntätessä. Siitäkin selvittiin ja uusi,yhteinen koti oli ihana.

Tästä muutosta tulee omalla tavallaan hankalampi jo siksi,että meille on kertynyt salakavalasti älytön määrä tavaraa! Laatikoita ja jätesäkkejä tarvitaan miljoona, pakkausmateriaaleista puhumattakaan. Tosin nyt meillä on periaatteessa 4 päivää aikaa muuttolle. Huomenna minä ja poika haemme uuden kotimme avaimet ja odottelemme isin kotiutumista,että pääsemme siirtämään pienempää irtaimistoa. Sama homma sitten perjantaina. Lauantaina viedään sitten kaikki loput,kun appivanhemmat tulevat taas hätiin pakun kanssa. Sunnuntai on varattu siivoukselle ja avainten luovutukselle. Ja huokaisulle,kun tämä ruljanssi on ohi. Mie en muuten muuta ihan heti uudestaan! 

Uusi äitiyspakkaus

Tänään julkaistiin kuvat vuoden 2015 äp:sta (KLIK!) ja pakkohan sitä oli heti mennä niitä katsomaan,etenkin kun puhuimme asiasta Miran kanssa tänään mammatreffeillä. Vaikka äp:n hakeminen ei meille juuri nyt olekaan ajankohtaista,oli silti mielenkiintoista nähdä,mitä se sisältää.

Maassamme on ainakin yksi edistyksellinen asia ja se on juurikin tämä äitiyspakkaus. Pakkaus,joka sisältää perustarvikkeet pienen vauvan alkutaipaleelle sekä nykyään siitä löytyy jotakin myös vanhemmille. Kyllä,puhun nyt niistä kuudesta kondomista,joita jotkut ovat kauhistelleet av-palstoilla. Kuinka maamme kehtaa antaa meille ilmaisia ehkäisyvälineitä? Juu,niitä ei ole pakko käyttää,mutta fakta se vaan on,että suurin osa äideistä jättää pillerit ja muut hormonaaliset ehkäisymenetelmät synnytyksen jälkeen. Tällöin halvin ja fiksuin keino onkin kumi. Vaikka joitakin näiden jakaminen puistattaa. Eikse oo fiksumpi pelata kuitenkin varman päälle,kun raskautua voi periaatteessa heti synnytyksen jälkeen?

Pakkaus ylipäätäänsäkin on minusta edelleen todella hieno idea ja se auttaa monia lapsiperheitä uuden vaiheen, perheeksi muotoutumisen, kynnyksellä. Toki toisena vaihtoehtona on ottaa äitiysavustus rahana, mutta se ei vastaa lähellekään pakkauksen rahallista arvoa. Pakkaus on monipuolinen ja sisältää "kaiken" tarpeellisen, vaikka ne kuosit eivät välttämättä kaikkia aina miellytäkään. Myönnän, että oman pakkauksenikaan (2014) kaikki kuosit eivät hivelleet silmiäni, mutta kyllä minä niitä käytin, sillä pakkauksen vaatteet ovat laadukkaita ja väljiä. En tosin osittain ymmärrä sitä, että äitiyspakkausta halveksutaan niiden kuosien takia. Pakkaus nimittäin on ollut, ja on edelleen, monen vauvaperheen pelastus. Kaikilla sitä rahaa ei nimittäin ole. Ei ole pitkäkään aika taaksepäin, kun äidit ottivat onnen kyynel silmäkulmassa tämän pakkauksen vastaan eivätkä sanoneet halaistua sanaa sen sisältämien vaatteiden kuoseista. Äp oli siunaus ja edisti lasten turvallista alkutaivalta. Voikin pohtia, onko meillä oikeastaan oikeutta valittaa ilmaisesta tuesta. Se on niin tätä päivää, että ollaan tyylitietoisia, mutta oikeesti. Se vauva ei niihin kuoseihin kuole. Korkeintaan vanhempien tyylitaju. 

Sitten tähän uutuuttaan tuoksuvaan äitiyspakkaukseen, jota on näemmä kehuttu onnistuneemmaksi ja modernimmaksi. Ja kun itse tähän tutustuin, piti miettiä uudestaan, josko sittenkin pitäisi hankkia heti putkeen se pikkukakkonenkin, niin ihana tämä uusi pakkaus on kaikkine ihanine pöllökuoseineen! Mutta parempi vain henkäistä syvään ja odottaa, josko ystäväni pieni Kirppunen köllöttelisi nämä päällään sitten kesällä :) 

Tässä minun lempparini:

Pienet keltaiset potkarit 

Pöllökuosinen kuolalappu. 

Tähän kuosiin rakastuin eniten: makuupussi, jonka voisin ottaa heti käyttöön Alexille, ah<3

Pilvipotkupuku

Pöllöpaita. Viime pakkauksessa ei paitoja löytynytkään. 

Kettukuvioinen kevytvanupuku

Ja tämä huippu laatikko-ehana! :3 

Pakkaus vaikuttaa väriensä puolesta siltä, että siitä ei tulisi sanottavaa valtaosaväestöltä. Viime vuotinen retroilu kun oli aikamoinen floppi. En ala myöskään luetella inhokkivaatteita, sillä sellaisia ei juuri löydy: kaikkia voisin käyttää lapseni päällä hyvillä mielin. Ilokseni huomasin myös, että pakkaukseen oli tullut uutuuksina kuumemittari sekä nännivoide; molemmat tuiki tarpeellisia. 

Kaikenkaikkiaan pakkaus on ainakin minun silmääni oikein onnistunut eli peukut ylös!

Mitä mieltä te olette uudesta äitiyspakkauksesta? 

8 kk

Mie oon aina tiedostanut, että matikka ei ole minun vahvuuksiani, mutta pääsinpäs taas yllättämään itseni, kun mietin, miten suuri osa vauvavuodesta nyt on jo mennyt. Siis hetkinen. Kahdeksan kuukautta kahdestatoista. 4/5? Kenties jotain muuta? No joo, 2/3... Ai että minä oon niiiin taitava!

Anyway, on taas uuden kuukausipostauksen vuoro, tosin hieman myöhässä, kun poika täytti kuukausia jo 19.päivä ja tänään on jo 23. päivä menossa. Syytän muuttoa ja sen aiheuttamaa muistinmenetystä. Ja imetysaivoja. Ja hieman myöskin laiskuutta. Nää on jotenkin raskaita aivoille, kun pitää oikein pohtia, mitä kaikkea poika sitä onkaan taas oppinut :D

Pojalla oli viime viikolla myös 8kk-neuvola, joten meillä on melko uunituoreita mittoja meidän natiaisestamme (suluissa 6kk mitat): 

Pituus 74 cm (71,5 cm)

Paino 9645 g (8910g)

Pipo 45,2 (43,9)

Poika onkin nykyään niin iso ja osaava, että mittaukset pitää suorittaa hieman eri tavalla. Painoo mitatessa pikku mies sai istua vaa'an päällä ja pituutta katsottaessa poikaa piti oikein pitää paikallaan, että mitat saatiin edes jotenkin oikein. Mittaukset onnistuivat näin oikein hienosti ja olihan tuo taas kasvanut aika lailla, vaikka tahti alkaakin jo tasoittumaan. Silti pituuden suhteen porskutellaan edelleen yläkäyrillä :) Myös lääkärin tarkistuksissa kaikki, alipaineisia korvia lukuunottamatta, oli mallillaan. Tosin, kun pojan piti esitellä lääkäritädille motorisia taitojaan jumppamatolla ja pallolla, hän rassasi altaan putkia oikein kiinnostuneena. Kyllä siinä tuli näytettyä, miten eri asennoista saa maisteltua kiiltäviä putkia! Hassu työmies meillä, joka osaa vaikka sun vallan mitä:

Liikkuminen ja motoriikka

Alex liikkuu edelleen pääasiassa kovaa kontaten, mutta hän on oppinut lähiaikoina myös ryömimään tai syöksymään tarpeen niin vaatiessa. Mutta nimenomaan meillä liikutaan eikä juuri pysytä aloillaan! Kaikkea pitää tutkia, maistaa ja taputtaa innoissaan. Ja ei olisi pahitteeksi, jos äitikin konttaisi aina näiden vauhtivarpaiden mukana, niin paljon kaveri siitä aina innostuu! Meillä myös noustaan tukea vasten, liikutaan sitä pitkin ja harjoitellaan kävelyä taaperokärrin kanssa lähes joka päivä. Taaperokärri ei kuitenkaan ole tälle herralle ilmeisesti tarpeeksi extreme, koska hän nauttii availla eniten ovia ja kävellä niiden kanssa eestaas. Ja pyllähtää hetken kuluttua. Alex kuitenkin vaatii, että vähintään toinen vanhempi on lähettyvillä, sillä tässä leikissä saattaa jäädä vahingossa oven taakse ja sitten tulee hätä.

välistä pitää käydä tsekkaamassa onko äidillä kaikki okei :)

Alex oppi tässä muutama päivä sitten myös aivan uuden taidon: hän seisoi ilman tukea. Ensin vain muutamia sekunteja (äiti ei ehtinyt näitä nähdä, yhyy), sitten jopa niin pitkään, että äitikin sai kuvan tästä tapahtumasta! "Tukena" toimii milloin avaimet, milloin jokin lelu, mutta ei tuo natiainen juuri heilu seisoessaan. Onkin varmaan vain ajan kysymys, milloin poika ottaa ensiaskeleensa. Ja ne äiti tahtoo nähdä!! 

Tukena lusikka

Muutenkin pojan koordinaatio on kehittynyt huimasti, sillä hän osaa napata leluja seisoessaan, roskia lattialta ja pistää niitä suuhun (hyi) sekä koittaa taputtaa käsiään yhteen. Viimeisin tosin on vielä harjoittelun alla. Koordinaatiota harjoittelemme etenkin sormiruokailulla, mutta Alex yrittää omatoimisesti myös näprätä mm. palikkatornien ylimpiä palikoita suuhunsa. Niin ja kovasti hän haluaisi painolla astianpesukoneen nappuloita!

Persoona ja sosiaalisuus

Alexin persoonaa voisi edelleenkin kuvata sanoin määrätietoinen ja ilosilmäinen pieni tutkija. Kaikki kiinnostaa, on tämä sitten hyvä tai paha juttu. Välistä se on ainakin minun mielestäni todella rasittavaa, kun kaveri painaa miljoonatta kertaa räpläämään isänsä kitaraa. (Mutta eipä mee ennää, kun se on pannassa vaatehuoneessa!) Millos nää oppii sen EI-sanan tarkoituksen? Täällä nimittäin nauretaan vain päin naamaa, kun sitä käytetään.. Toisaalta se on myös erittäin mielenkiintoista seurattavaa, kuinka toinen jaksaa innostua meille aikuisille arkisista asioista. Patterit ovat aivan liian jännittäviä tutkittavia ja verhojen raottaminen saa aikaan aivan älyttömän naurukohtauksen. Valo, se kun on niin ihanaa :3

Tämä pieni touhottaja tuo itsensä hyvin esille erilaisin äänin eikä yleensä olekaan hiljaa, paitsi silloin kun on pahanteossa. Alex kiljahtelee, päristelee, toistaa tavuja, harjoittelee äänteitä ja juttelee pitkiäkin pätkiä. Meillä on myös uusi sana varastossa: Kakka. Eikös se ole se kaikkein arkisin asia maailmassa? :D Minusta onkin hassua, kun useimmat ihmiset eivät oikeasti edes tiedä, millainen papupata meillä asustaakaan, Alex kun on hieman vieraskorea. Meillä ei tosiaan ole hiljaista, silloin kun minioni on hereillä. Jos ääntä ei lähde suusta, sitä saadaan aikaan hakkaamalla kapustalla, ajamalla taaperokärrillä päin seinää tai vaikkapa repimällä äitiä hiuksista, jolloin äiti päästää äänen jos toisenkin. Ja sekös se vasta hassua onkin! 

On kuitenkin mahdollista, että tämä papupata hiljenee jopa kokonaan- silloin kun paikalla on vieraita ihmisiä. Silloin Alex kiehnää normaalia enemmän minun sylissäni, mutta vapautuu aiempaa nopeammin epäluuloistaan ja alkaa touhuta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä johtunee siitä, että hänet on "altistettu" vieraille entistä enemmän, kun tapaamme toisia äitejä ja heidän vauvojaan. Miehiä poika kyllä arastelee hieman edelleen. 

Ja lopuksi pojan lempparit pähkinänkuoressa:

-Astianpesukone (edelleen)

-Herra Pekoni-possu

-Vaippojen purkaminen pakkauksesta ja niiden testaaminen

-Patterien säätäminen ja ovien avaaminen

-Vessanpöntön kannen hakkaaminen

-Kiipeily

-Äidin hiusten ja korujen näpertely

-Isin silmälasit (ou jee!)

-Kapula ja puhelimet (pakko saada ihan aina!)

-Hedelmäsoseista mangosose, ruoista kanasoseet tai bataattilihavuoka. 

-Ihan mikä vaan, kunhan sille päälle sattuu.

Tällainen herra touho meillä <3

Elämä laatikoissa

Talo tehdään seinistä ja parruista, koti rakennetaan rakkaudesta ja unelmista

Olen kotona. Koti, joka pian jää taaksemme ja suuntaamme katseemme kohti uutta asuntoa. Sitä, jota seuraavaksi pitäisi kutsua kodiksi. 2.3. jätämme taaksemme yhden elämänvaiheen, ensimmäisen yhteisen kotimme niin pariskuntana kuin perheenä. Suljemme viimeistä kertaa oven, josta niin monesti olemme kulkeneet, jonka postiluukkua Alex on niin monet kerrat ihastellut ja jonka olemme niin useasti yrittäneet sulkea hiljaa kuin hiiri- siinä onnistumatta.

On aika siirtyä uuteen asuntoon nykyisen jäädessä pieneksi. Nykyinen 51 neliön kaksio vaihtuu 75,1 neliön kolmioon tämän kuun vaihteessa eli jo viikonlopun aikana. Ehdimme odottaa uutta asuntoa jo yli puoli vuotta, ja saada pari muuta asuntotarjousta, ennen kuin saimme tarjouksen tulevasta kodistamme. Puoli vuotta voi vaikuttaa ehkä lyhyeltä ajalta, mutta voin sanoa, että lisätila tulee oikeasti tarpeeseen. Pojan myötä, kun on tullut aika paljon tavaraa..

"ottaisin tuon kitaran tuolta, kiitoos"

Muuton toisena syynä on ollut myös rauhan hakeminen, sillä tällä hetkellä olemme asuneet opiskelija-asunnossa herkkäunisen vauvan kanssa. Yläkerran naapurin jatkuvaan huutavat koirat, rappusissa juoksijat ja ovien paiskojat ovat saaneet verenpaineeni kohoamaan huippulukemiin hyvinkin äkäseen, jos Alex on ollut unilla. Ei oikein naurata, jos pojan unet jäävät vartin pituisiksi, kun joku päättää huvikseen paukuttaa rappukäytävän kaidetta portaita alas mennessään.. No, seuraavassa talossamme asustelee mummoja ja muita lapsiperheitä sekä alue on sangen rauhallista. Eikä ole niitä perhanan huutavia koiria…

 

Muuton myötä Alex saa oman huoneensa, joka aluksi toimii leikkihuoneena, jossa leikit oikeasti voivat jäädä kesken ja jatkua vaikka niiden hyvin nukuttujen päikkäreidenkin jälkeen. Tällä hetkellä tämä kurja äiti nimittäin keräilee tasaisin välein leluja kasaan, ettei jatkuvasti potkisi niitä päikkäriaikaan tai etteivät ne olisi pakkaamisen tiellä. Haaveilemme myös siitä, että saisimme pojan nukkumaan omaan huoneeseensa, kunhan muuttoon on sopeuduttu. J Lisää asuntoa esittelen sitten muuton jälkeen.

Pakkaus(purku)apulainen <3

Tällä hetkellä sähkösopimukset on hoidettu, muuttoilmoitukset tehty ja tavaraa on pakattu hyvää tahtia laatikoihin aina pojan nukkuessa. Nämä täydet laatikot (miten paljon tavaraa näin pieneen kämppään oikein mahtuu???) on kasattu olkkarin nurkkaan ja vaatehuoneeseen. Joissakin lukee särkyvää, että muuttomiehet osaavat käyttää tarvittavaa varovaisuutta lauantaina, minun ollessani uudella kämpällä purkajana ja vauvan vahtina. Ja siis myös Alex auttanee tässä purkamisessa oikein mielellään, herra kun haluaisi aloittaa sen jo nyt! :D Outoa, että muuttoon on enää niin lyhyt aika. Avaimet saamme torstaina ja näin ollen siihen on vain 3 yötä. Hurrrrrjaa!

Muutto osuu Onnin päivälle juuri sopivasti
Onni on uusi koti <3

Uudet kuosit uuteen kotiin. Pikku Loman esittelemässä :3

Muutto pyörii mielessä päivin öin eikä muusta toiminnasta, kuten blogin kirjoittamisesta, tahdo tulla yhtikäs mitään. Välistä iskee katumus siitä, että emme ajatelleet muuttoa loppuun asti (voi luoja, kyllä sitä on ajateltu!) ja kaipaan jo nyt tätä kotiamme. Toisinaan taas iskee paniikki päälle, että jotain on unohtunut täysin ja käyn mielessäni listaa esimerkiksi tavaroista, jotka on vietävä uudelle asunnolle jo torstaina. Onneksi tässä ei ole enää paljoa stressiaikaa! Päällisin puolin olen kuitenkin onnellinen ja innoissani uudesta kodistamme. Suunnittelen järjestystä huoneisiin, mietin uusia, väljempiä tiloja ja sitä, kuinka poika kasvaa siellä (toivottavasti) ainakin seuraavat pari vuotta. Pohdin, milloin asunto alkaa tuntua kodilta. Todennäköisesti silloin, kun lauantai-iltana istumme yhdessä sohvalla uudessa olkkarissamme. Koti kun on siellä, missä perhekin <3

Tämä oli sinun ensimmäinen kotisi. Koti, jossa nukuit ensimmäisiä rauhallisia uniasi. Koti, joka oli tuolloin tukahduttavan kuuma. Mutta kaikkein parasta siinä oli kuitenkin se, että se oli Koti isolla k-kirjaimella. 

Palaillaan asiaan taas muuton jälkeen!  J

Seuraava pulla uunista ulos?

Se alkoi jo pojan odotusaikana. Nimittäin kysely siitä, millos se seuraava lapsi tulee, vaikka ensimmäistäkään en ollut saanut vielä ulos pakerrettua. Vastaajana olin minä, pieni äidinalku, joka oli vielä epätietoinen koko tulevasta vauva-arjesta ja puri hermostuneesti alahuultaan: "en tiedä." Samalla päälleni langetettiin odotusten vyyhti seuraavasta tulokkaasta. Tottahan toki meille se seuraava pikkuinenkin siunaantuu pian?

"Ei ihan heti, ehkä parin,kolmen vuoden päästä", sanoin tässä eräänä päivänä eräälle tuttavalleni, kun sain taas osakseni tuttua utelua seuraavasta tissitakiaisesta. Aihetta puitiin myös Villen kanssa TAAS kerran. Ei,ei vielä. Mikä ihmeen kiire kaikilla on saada meidät taas mukaan siihen pikkuvauvarumbaan? Meillähän on vielä vauva,vaikkei hän mikään vastasyntynyt enää olekaan! Totta kai siitä toisesta menijästä olisi kasvettuaan seuraa Alexille. Pienellä ikäerolla olevat lapset kun yleensä kykenevät leikkimään samoja leikkejä ja tulevat paremmin toimeen. Toisaalta minulla itselläni on tasan neljä ja puoli vuotta nuorempi sisarus,jonka kanssa kyllä otettiin niin yhteen kuin rakennettiin majoja kepeistä metsässä. Ja jokasyksyinen sienisoppakin hämmentyi yhteistyössä leikkimökin kuistilla (se haju oli muuten kamala!). Minulla on myös kaksi vuotta vanhempi veli,jonka kanssa puuhasimme lumilinnoja isin ajettua traktorilla lumikasoja ulkosaunan viereiselle kentälle. Sisarukset osaavat siis todistetusti leikkiä myös silloin,kun heillä on suurempi kuin  vuoden ikäero.

Kaksi lasta ei olisi tällä hetkellä sopivaa taloutemme, saatika sitten oman jaksamiseni kannalta. Tällä hetkellä elämme "lusmuina" yhteiskunnan tuella, mutta se sallittakoon, sillä Ville opiskelee täyspäiväisesti ja minä olen pojan kanssa kotona. En voisi kuitenkaan jatkaa näin toista vuotta putkeen, sillä ei tämä tuilla eläminen mitään herkkua ole. Sitä saa kuukausittain laskeskella euroja ja yllättäviin menoihin on vaikea säästää jo pienistä tuloista. Silti olen kiitollinen tästä yhteiskunnan tuesta, joka pääasiallisesti mahdollistaa nykyisen elämämme.

Töihin on päästävä ,että voin elättää perheeni. Ja itse asiassa kaipaankin jo työskentelyä aikuisten ihmisten parissa. Jos olisin jo nyt raskaana, en ehtisi olla kovin kauaa työelämässä ennen kuin jäisin taas kotiin. Kyse olisi muutamista kuukausista, jolloin pesämunaa tulevaisuutta varten ei ehtisi juuri karruttaa. Sanoisimme hyvästit haaveille uudesta autosta, verhoista ja lasten vähänkään kalliimmista harrastuksista. Se olisi kurjaa, sillä tällöin emme ajattelisi järjellä vaan tunteella. Toki rakastaisin uudelleenkin raskaana oloa ja uutta tulokasta, mutta en voi olla ajattelematta pojan elämää ja millaiseksi haluan sen muovata. Haluan tarjota Alexille mahdollisimman hyvät puitteet seikkailuun nimeltä elämä. Sitä varten tarvitaan rakastava ympäristö, mutta valitettavasti myös aimo tukko kahisevaa. Ja se rahahan ei kasva puussa.

Välistä ajatus toisiaan viihdyttävistä taaperoista houkuttelisi, mutta samassa muistutankin jo itselleni, että silloin kävisimme läpi pikkuvauva-ajan, joka Alexin kanssa ei ollut se kaikista helpoin. Unettomia öitä, imetyskamppailua ja jatkuvaa itkua. Ja pojalla ei ollut edes koliikkia. Entäs jos saisimme uhmailevan taaperon lisäksi koliikkivauvan, joka saisi hermoni riekaleiksi? Nostan hattua erityisen korkealle niille vanhemmille, jotka jaksavat tällaista yhtälöä. Olette oikeita supermammoja ja -pappoja! Minä en siihen pystyisi, ainakaan tällä hetkellä. Toki mitään varmuutta vauvan "vaikeuksista" ei ole: voisihan hän nukkua vaikka koko päivän putkeen, naureskella välistä ja syödä kiltisti. Mahdollisuus siihenkin siis olisi, mutta eikö tuo hyväntuulinen päivänpaiste voisi muidenkin mielestä pilkistää pari vuotta vain isänsä silmäkulmasta? Siihen asti, että olemme oikeasti valmiita uuden nöttösen tuloon.

Sanonta "lapsen tulolle ei ole ikinä oikeaa aikaa" on näin ollen todistettu täysin kukuksi. Nyt se aika ei todellakaan ole meille oikea. Onneksi ympärillämme on ystäviä, jotka saavat vauvoja meidän puolestamme. Näin saamme nauttia vain niitä "parhaita" paloja vauva-arjesta siihen asti, että pikkukakkosen aika on käsillä. Ja kun se aika on, lupaamme ottaa sinut avosylein vastan ja rakastaa sinua aivan yhtä suunnattomasti kuin isoveljeäsikin.

Kunnes uusi ääni talossamme raikaa, äidin ainoana silmäteränä pysyt  Alex-kulta <3

Sikolätti

Meillä asustaa nykyään yksi pieni sottapytty, Alex nimeltään. Ihan sama, vaikka äiti siivoaisi koko ajan, meidän kotimme (ja erityisesti olkkari) on kuin hävityksen jäljiltä. Onhan se vaan niin ihanaa sotkea, kun ei tarvii siivota laisinkaan! 

Tää on jo välistä hieman rasittavaa, mut ainakaan vielä en löydä esimerkiksi Barbapapapalikoita vessanpöntöstä tms. Sekin tosin lienee vain ajan kysymys ;) Nauttikaa nyt tuholaisemme taideteoksesta nimeltä Sikolätti (hieman sumeiden) kuvien muodossa. 

Puolentoista euron palikat on päässyt kovaan käyttöön! Kuvassa oleva Ankka Armaan tornin on tosin tehnyt äiti. Alex kyllä tuhosi sen heti kuvan ottamisen jälkeen!

Lelulaatikko, joka oli vasta täynnä leluja. Siististi. 

Meillä on (nanosekunnin ajan) vauvan kirjat tuossa alimmaisella hyllyllä. Alex purkaa samaa tahtia, kun äiti korjaa ne sinne paikalleen

Tuholainen. Hyvin onnellinen sellainen <3

"missä brrrm?"

Kirjat on kyllä pojan lemppareita. Niitä vois lukea miljoona kertaa putkeen...

..kunnes herra nappaa uuden!

Joka tapauksessa pieni sotku ei tätä herraa pysäytä tai haittaa; yli pääsee ja pienet esteet ovat vain kaivattua haastetta ;)

Teos on tehty Suomessa, vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti. 

Tekijä kiittää ja kiljahtaa!

I want to scream, I want to shout

Tulevaisuudessa blogissa vierailee toinen kirjoittaja, pikkusiskoni. Tässä ensimmäinen hänen teksteistään :)

Nyt tuli minun vuoroni, vuoroni levittää äänipalkeeni, pudottaa kantamastani rinkasta murunen täysin uudelle, tuntemattomalle polulle, että löytäisin tieni takaisin kotiin jos eksyn. Karjahtaa, karjahtaa se pienemmän leijonan karjahdus niin kuin vastasyntyneenä pentuna tein. Vedin ensimmäistä kertaa pikkuriikkiset keuhkoni täyteen kylmää, kuivaa ilmaa ja annoin ääneni maalata puhtaan valkoiset sairaalan seinät elämänkirjaviksi. Ne kuulivat ensimmäisen ääneni, ei hentoisen eikä niin kauniinkaan, mutta omani.

Nyt on tullut hetki palata tuon päivän luonteeseen, antaa kuulua ensimmäisen karjahdukseni, tällä kertaa kuitenkin vierailevana raapustelijana siskoni blogissa. Kynään tarttui siis Viivin nuorempi sisarus, 18-vuotias opiskelija ja ylpeä pienen (mutta minulle niin suuren ihmeen) Alex-pojan kummitustäti nimeltään Katja.

Levitä harjasi pikkujellona

Kun sain eräs marraskuinen aamu kuulla, että minusta tulee täti, luulin että nyt minua viedään kyllä kuin pässiä narussa. Pienen vakuuttelun ja alkushokin lomassa taisin juosta halki Tahkon mökin useampaan otteeseen ja hokea: "Mitä ihmettä, ei voi olla?!". Ihana uutinenhan olit, mutta yllätyksen sulattelu otti pienen hetken! Konkreettiseksi minulle muodostuit oikeastaan vasta silloin, kun tunsin kädelläni sinun, pienen Sintin mönkivän raivokkaasti siskoni jo kookkaassa massussa. Älä ymmärrä väärin, rakastinhan sinua jo ennen kuin näinkään kuvaasi, ennen kuin tunsinkaan pikkuiset tassusi. Olit jo laumassani.

Vihdoin ihmeelle muodostuivat kasvot. Nyt olen jo nähnyt hymysi, kantanut sinua kun tassusi eivät vielä kantaneet, nähnyt niiden vahvistuvan ja ottavan ensimmäisiä haparoivia liikkeitä eteen- ja taaksepäin. Olen silittänyt hentoista leijonanharjaasi ja kuullut monen monta karjahdustasi, nauruja sekä itkuja. Kaikesta kanssasi kokemastani olen enemmän kuin iloinen, enkä voi edes kuvailla miten tärkeä minulle olet. Olet hyvien päivieni Onni ja huonojen pelastava Ilmari  <3

Kevättä rinnassa

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi pulipuli, vai mites se nyt menikään. On ihanaa, että menemme koko ajan kevättä kohti, valoisa aika pidentyy ja aurinko paistaa. Minä en todellakaan ole mikään talvi-ihminen, päinvastoin. Talven pimeys ja kylmyys vievät kaiken energiani eikä vauvan pukeminen toppavaatteisiinkaan ole kovin miellyttävää. Sen tuskanhien voisin korvata vaikka sillä oikealla kesän lämmöllä saman tien! Suomen talvi on mitä on, joten lunta voi olla vielä Alexin syntymäpäivillä kesäkuussa. Saatan siis joutua odottamaan lämpöaaltoa vielä pitkään. 

aurinko, tuo outo valoilmiö!

Toivon kevään nopeaa saapumista myös siksi, että haluaisin päästä puuhailemaan Alexin kanssa ulos. Nimittäin näin talvella puuhailu rajoittuu harmikseni aika paljon kiikuskeluun ja lumipallojen tekemiseen. Odotan jo innolla sitä, etteivät toppakerrokset rajoita pojan liikkumista ja pääsemme tutkimaan maailmaa monipuolisemmin yhdessä! Joku voisi todeta tähän, etteivät näin pienet osaa juuri mitään vielä leikkiä, mutta voi kuulkaas, ainakin Alex kiinnostuu jopa kiikun kettingeistä. Niitä jaksaisi heiluttaa vaikka maailman tappiin asti. Ja voi ihme, kun ne heiluvat tuulessa, vaikka "kukaan" ei koske niihin!

Lumen maistelulta ei voi välttyä :D

Maailma on oikeasti tosi jännä paikka pienen katselijan silmissä. Me aikuiset olemme vain niin fiksuja ja oppineita, jolloin pidämme kaikkea liiankin itsestäänselvyytenä. Kuten eräs laulu sanoo: "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Ja jos oikein yrittää, voisin jopa väittää, että myös aikuinen voi löytää uudelleen tämän unohtuneen uuden löytämisen ilon ja ihmeen. 

Alex fiiliksissä

Kevättä odotellessa tyydytään siis kiikkumaan ja nuoska-aikaan tekemään lumipalloja sekä lumiukkoja, joita herra kaataa niin maireasti hymyillen. Mutta mikäpäs siinä, kyllä niitä hiekkakakkuja ehtii tekemään sitten keväämmälläkin! ;) Sitä odotellessa vedetään toppavaatteet päälle, uudet kengät jalkaan ja isketään uudet lasit nöpöttämään pikkuisen nuuskunenän päälle. Ja niin- nautitaan!

Kengät, nuo oudot kapistukset!

Siellä ne nyt ovat, odottamassa seuraavaa ulkoilukertaa äidin kenkien kanssa 

Tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivatkin, että ensimmäiset ullkoilukuvat olivat toiselta päivältä, sillä tämänpäiväisissä pikku puuhaajalla on punainen nenänpää. Nenä punoittaa edelleen, sillä raukka kaatui päin työtuolia aamulla ja nenän päästä kuoriutui pala ihoa :( Toisekseen, eilen aamulla poika iski leukansa lelulaatikon reunaan taaperokärrien kaatuessa ja lopputuloksena oli verestävä leuka. Ja viikonloppuna päähän tuli pieni reikä potasta.. On se kivaa, että maailmaa tutkitaan innolla, mutta voisiko sitä tehdä joskus hieman rauhallisemmin? Säästyttäisiin pipeiltä ja äidin sydämen särkymiseltä lohduttoman huudon alkaessa. No, onneksi nämä pienet ihmeet eivät itse muista näitä "sota-arpiaan" kovin pitkään :)

Aurinkoista päivää kaikille! <3

Kaksin karkuteillä

Tämä postaus oli näemmä unohtunut luonnoksiin perjantailta, pahoittelen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiköstä? :)

Tänään tapahtui jotain legendaarista. Jotain sydäntä pakahduttavaa ja voimaannuttavaa. Vietimme Villen kanssa ensimmäisen kerran oikeaa kahden keskistä aikaa sitten pojan syntymän. Siis oikein kerkisimme viettää sitä aikaa, toisin kuin saunassa kahdestaan ollessa, kun joku on katsonut pojan perään. Kyllähän tätä aikaa kerittiinkin jo odotella (lue:äiti ei ole raaskinut jättää nöttöstä yksin)!

Kun äitini tarjosi lapsenhoitoapua, otimme sen ilolla vastaan. Ajelimme jo torstaina vanhemmilleni, että poika ehtisi tottua uuteen ympäristöönsä sekä mummon seuraan. Mutta eihän tuo touhottaja mitään pelännyt, vaan reippaasti puuhaili kuin vanha tekijä! Ai mikä stressiäiti? Ai se sama, jota pelotti ihan hirveästi jo monta päivää ennen h-hetkeä, kun oma pieni takiainen pitäisi jättää ja sulkea ovi takanaan? Se, joka selitti äidilleen tarkasti pojan rutiineja, lemppariasioita ja viihdytyskeinoja? Se, joka purskahti melkein itkuun, kun oli aika hyvästellä poika? Juu, just se.

Loppujen lopuksi vältyin meikkien pilaamiselta ja pääsimme lähtemään kaupunkia kohti erittäin romanttisesti; Ville ajoi ja minä istuin korkoineni takapenkillä. Jotain tuntui puuttuvan ja kun katsoin turvaistuinta, meinasin purskahtaa itkuun ja huutaa kääntämään auton ympäri sillä sekunnilla. Huokaisin kuitenkin syvään ajatellen, että joskus tän on pakkom tapahtua ekan kerran ja ahdistus alkoi helpottaa. Mitä kauemmas pääsimme, sitä helpompi oli hengittää. Vaikka toki jokin pieni muhkura painoi sydäntäni koko poissaolomme ajan. 

Tyhjääkin tyhjempi turvaistuin

Hymy löytyi matkalla

En tiedä teistä, mutta minusta parasta parisuhdeaikaa on käydä syömässä ja jutella herkuttelun lomassa. Suuntasimmekin Pancho Villaan, söimme mahamme täyteen ja oikeasti keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kerrankin syömisen kanssa ei ollut kiire tai tarvinnut viihdyttää pientä riekkujaa, joka ei meinaa pysyä syöttötuolissaan. Siinä me olimme. Me kaksi, kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tällä kertaa vain hieman nuutuneina vanhempina. Nauroimme, pitelimme toisiamme kädestä kiinni ja tuijottelimme toisiamme silmiin. Huomasin, että tätä olimme kaivanneet. Muistin sinisiä nauravaisia silmiä katsellessani, miksi olin aikoinani rakastunut tähän mieheen ja huokaisin onnesta, sillä hän seisoi edelleen rinnallani ja nauroi poskieni pullistelulle. 

Pancho Villa

Kanafajitas!

Villen pulledpork-annos 

Jälkkäriksi yksi pallo jätskiä, kastikkeet, strösselit, kermavaahtoa ja hedelmiä :P

Täysillä mahoilla siirryimme kirppistelemään, kun muu toiminta ei juuri innostanut sillä aikataululla. Ville uhkaili kovasti joko pyörivänsä lattialla tai ajelevansa pyörätuolilla pinkeän mahansa kanssa, mutta päätyi kuitenkin kävelemään kanssani. Löysimmekin vaikka mitä: lampun ja verhot tulevaan Alexin huoneeseen, kirjoja pojalle, vaatetta ja IKEAn mansikkapehmon. Ei siis mikään huono reissu! Kotimatkalla nappasimme sitten pikkusiskoni kyytiin ja suuntasimme Toyotan keulan pienen miehen odotuspaikkaa kohti. 

Mansikka.

Kilometri kilometriltä oloni muuttui entistä levottomammaksi. Tahdoin jo kaapata pojan syliini, vaikka tiesin, ettei hänellä ollut mitään hätää, kiitos mummon viestittelyn (olisin varmasti tullut huolesta hulluksi ilman sitä). Hieroin hermostuneena käsiäni yhteen ja pohdin, miksei mies jumalauta voi painaa sitä kaasua, mikä autoon on oleellisesti asennettu. Ja kun viimein näin pojan paukuttamassa kattiloita mummolan keittiön lattialla, sain ääni väristen sanottua vain "hei kulta. "Poika konttasi luokseni ja nostin hänet syliini. Vaikka olin ollut onnellinen poissa, tunsin oloni helpottuneeksi ja äärettömän onnelliseksi tuona hetkenä. Tiesin, että olit kaivannut meitä. 

Vanhemmat siis nauttivat yhteisestä ajastaan, mutta kuinkas poika pärjäsi? Alex oli heti alkujaan nukkunut parin tunnin päikkärit ja vetänyt sen jälkeen välipalasoseet hyvällä halulla huiviin. Pientä ikävää oli tullut mummon mainitessa äidin ja isin ja parku oli tullut. Poika oli myös päättäväisesti yrittänyt etsiä meidät milloin mistäkin; eihän ne nyt oikeesti oo voinut kadota! Kaiken kaikkiaan poika oli viihtynyt yllättävän hyvin, vaikka näin ensimmäistä kertaa olikin yli 4 tuntia mummon hoteissa. Mutta mikäpä siinä ollessa, olihan hänellä maailman ihanin mummo seuranaan! (Kiitos äiti ihan älyttömästi, jos luet tätä <3 ) Ehkäpä raaskimme jättää kullanmurumme vielä uudestaankin hoitoon :)

Tärkeintä kuitenkin oli se, että saimme viimein vähän enemmän kahdenkeskistä aikaa, sillä vauvavuosi on koetellut myös meidän parisuhdettamme tavoilla, joita en osannut edes kuvitellakaan. Nyt sitä osaa arvostaa aivan uudella tavalla. Nimittäin sitä järkkymättömänä rinnalla seisovaa puolisoa, joka jaksaa rakastaa päivästä toiseen. Sillä kyllähän minäkin rakastan häntä. Muistathan aina sen?

Minä. Sinä. Me. Hieman vinksahtaneet ja luodut toisillemme <3

Miten te olette viettäneet parisuhdeaikaa? Onko vauvavuosi päässyt muovaamaan parisuhdettanne?

Alex ja karvainen Lölö-kaveri

Aluksi sanon vain, että ei kannata nukkua enää neljän aikaan illalla päikkäreitä. Silloin ei saa ennen aamuyhtä unta ja aamulla kiukuttaa, jos ei saa nukkua. Ja jos saa, niinkuin tänä aamuna, koko päivä menee helposti uusiksi. Hehe, emme siis ehtineet viikottaisille mammatreffeille, koska olimme vielä bussin lähtöaikaan yökkäreissä,upsansaa! :D

Mammatreffien sijaan kävimme tänään Alexin kanssa kylässä ystäväni Annin ja hänen ihanan koiransa Lennun (alias Lölö) luona. Lölö on yksi syy, että edes välitän tällä hetkillä koirista; hän on niin lutuinen kuononsa ja ihanien pystyjen korviensa ansiosta, luonnetta unohtamatta. Syy, miksi alan kääntyä pikku hiljaa (aika hitsin kovaa) kissaihmiseksi ovat yläkerran naapurien koirat, jotka huutavat yötä päivää- ja herättävät pojan jatkuvaan. Onpa onni, että niitä ei tarvitse kuunnella enää pitkään...

Ystävykset :)

Mutta anyway, kuten kuvista näette, sekä poika että koira olivat ihan hitsin kiinnostuneita toisistaan. Herra Lölö olisi halunnut pussata Alexia jatkuvasti ja kävikin nuolemassa milloin käsiä, milloin takaraivoa. Poikaa koira ei juuri pelottanut, olihan Lennu tuttu jo aiemmastaan; se oli Alexin ensi kosketus koiraan. Ja hyvä kosketus olikin, niin huippu koira tämä on! :) Alex taas koetti välistä paijata (tukistaa), mutta onneksi Lölöllä on lyhyt karva. Hellyyttä jaettiin  siis puolin ja toisin!

Alexista oli ihanaa paijata Lennua

Kerta oli hassu myös siitä, ettei Alex ujostellut juuri yhtään. Meni ja touhusi niinkuin aina kotonakin. Annin luona olikin vaikka mitä ihanaa: kolme kaukosäädintä (Allun unelma!), johtoja ja se kaikkein paras- koiran vesikuppi! Sieltä herra olisi käynyt hieman juomassa useampaankin otteeseen. No kun koirakin, niin eikö hänkin? Ja siellä oli sitä seuraa äidillekin, vaikka aika pitkälle keskityimme siihen, etteivät pienet touhuajat pääse liian läheisiksi :D

Alex onkin varsinainen koirien ystävä. Saas nähdä, miten poika suhtautuu veljeni ja hänen avopuolisonsa mustaan labbikseen, Repeen viikonloppuna. Ja toiselta ystävältäni löytyy kääpiövillakoira Fanni, josta voisi myöskin löytyä koirakaveri Alexille. Ehkä meidän pojastamme kasvaa koiraihminen, joka pyytää ensimmäisenä joulunaan lahjaksi koiraa. Näin voisi päätellä siitä, että hän on koko loppupäivän toistanut äännettä "krh, kh, kr" ja kun sanoo koira, saa ihan älyttömän ison hymyn takaisin. Täytynee lähteä koirapehmon ostoon.

Karvaista keskiviikkoa kaikille!

Kuvat: Ystäväni Anni :)

Minä, pojan äiti

Olen pohtinut erästä asiaa jo siitä asti, kun kävimme mieheni kanssa katselemassa lastamme rakenneultrassa. Kun Mira sitten kirjoitti melkein samasta asiasta (Klik!), ajattelin tulla avaamaan mietelmiäni otsikossa komeilevasta aiheesta: minä pojan äitinä. 

Olin aina kuvitellut saavani ensimmäisenä tyttölapsen. Tytön, jonka kanssa leikkisimme nukeilla, askartelisimme prinsessakruunuja ja muovaisimme lumesta hevosia. Vaikka en itse ollut lapsena se kaikkein tyttömäisin tyttö, toivoin, että saisin kokea nämä prinsessa-ajat tyttäreni kanssa. Siitä huolimatta, että minulla oli koko alkuraskauden vahva poikaolo, toivoin, että ultrassa ei näkyisi mitään ylimääräistä. Olihan miehen sukuun siunautunut jo yksi poika ja toistakin oli jo lupailtu. Eikö olisi jo tytön vuoro? 

Tyttömäisen lastenhuoneen suunnittelu pysähtyi kuin seinään ultraajan todetessa, että mahassani potki ja venytteli pieni poika. Siis poika, ei tyttö. Haavekuvien rapistessa olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että pienokaisellamme oli kaikki hyvin. Hänellä oli täydelliset, pienet vauhtivarpaat ja elämää sykkivä sydän. Pieni sinttimme oli paljon enemmän kuin olin kuvittellut, vaikka hän paljastuikin pojaksi. 

Muistan, kuinka heti kotimatkallamme keskustelimme Villen kanssa pettymyksestä sukupuolen suhteen, myös isä oli toivonut kovasti tyttöä. Nyt saisimmekin pojanviikarin. Heti siinä hetkessä lähdin käsittelemään tätä uutista suunnittelemalla pojalle sopivaa huonetta, mikä oli mielestäni todella paljon vaikeampaa. Enhän minä tiennyt, millainen huoneen pitäisi olla. Mistä pojat oikein tykkäävät? Sinistä huonetta en halunnut, mutta kenties vihreä viidakkohuone kelpaisi.

Sosionomiopiskelujeni aikana opin reflektoimaan. Mietin, miksi pojan tuleva huone oli minulle niin tärkeä, jolloin tajusin, että vastakkaisen sukupuolen kasvatus pelotti minua. Vaikka olin valmistumista vaille kasvatuksen ammattilainen, kaikki poikien kasvatuskeinot hävisivät yhtäkkiä päästäni. Tunsin epävarmuutta, vaikka ajatusmallini oli hassun nurinkurinen: enhän minä kasvata vain ja ainoastaan poikaa, vaan lasta, yksilöä. 

Alexin synnyttyä hänen sukupuolellaan ei ollut väliä. Hän oli täydellinen vauva juuri sellaisenaan, vähän punertavana pallopäänä. Nuuhkin vastasyntyneen poikani tuoksua ja tunsin suurta onnea lasten teho-osastolla ollessamme. Hän oli terve, vaikka tarvitsikin hieman apua alkutaipaleellaan täällä ulkomaailmassa. Tuolloin vannoin, että rakastaisin poikaani varauksetta ja täysillä, ihan sama, vaikka hän täyttäisi talomme pikkuautoilla ja toisi sisälle kastematoja. 

Joskus edelleenkin ajattelen, että elämä olisi paljon helpompaa, jos meillä asustaisikin tyttö pojan sijaan. Hänelle löytyisi muitakin kuin sinisiä autovaatteita, nimiasia olisi ollut todella paljon yksinkertaisempi ja pissitkään eivät suihkuaisi päälle vaippaa vaihtaessa. Nämä ovat kuitenkin vain tyhjää ajatushelinää. Pienestä jännityksestä lapsen kasvattamisessa ei pääse varmasti koskaan eroon; onhan vastuu todella suuri kasvattaa yhteiskuntakelpoinen kansalainen. 

Tavoitteenani on kasvattaa lapsestani poika, joka osaa arvostaa sekä omaa että vastakkaista sukupuolta. Poika, joka saa olla sellainen kuin on. Ja onhan tämä aika hienoa, että tällä tavalla lapsen kautta pääsen tutustumaan myös siihen poikien maailmaan. Minulla on kunnia kasvaa ja oppia poikani kanssa rinnakkain. Pojan, jonka nimi on Alex <3

Oletteko te joutuneet kamppailemaan sukupuoliasioiden kanssa?

Pienimmät jalat tekevät suurimmat jäljet sydämiimme <3