Kaksin karkuteillä

Tämä postaus oli näemmä unohtunut luonnoksiin perjantailta, pahoittelen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiköstä? :)

Tänään tapahtui jotain legendaarista. Jotain sydäntä pakahduttavaa ja voimaannuttavaa. Vietimme Villen kanssa ensimmäisen kerran oikeaa kahden keskistä aikaa sitten pojan syntymän. Siis oikein kerkisimme viettää sitä aikaa, toisin kuin saunassa kahdestaan ollessa, kun joku on katsonut pojan perään. Kyllähän tätä aikaa kerittiinkin jo odotella (lue:äiti ei ole raaskinut jättää nöttöstä yksin)!

Kun äitini tarjosi lapsenhoitoapua, otimme sen ilolla vastaan. Ajelimme jo torstaina vanhemmilleni, että poika ehtisi tottua uuteen ympäristöönsä sekä mummon seuraan. Mutta eihän tuo touhottaja mitään pelännyt, vaan reippaasti puuhaili kuin vanha tekijä! Ai mikä stressiäiti? Ai se sama, jota pelotti ihan hirveästi jo monta päivää ennen h-hetkeä, kun oma pieni takiainen pitäisi jättää ja sulkea ovi takanaan? Se, joka selitti äidilleen tarkasti pojan rutiineja, lemppariasioita ja viihdytyskeinoja? Se, joka purskahti melkein itkuun, kun oli aika hyvästellä poika? Juu, just se.

Loppujen lopuksi vältyin meikkien pilaamiselta ja pääsimme lähtemään kaupunkia kohti erittäin romanttisesti; Ville ajoi ja minä istuin korkoineni takapenkillä. Jotain tuntui puuttuvan ja kun katsoin turvaistuinta, meinasin purskahtaa itkuun ja huutaa kääntämään auton ympäri sillä sekunnilla. Huokaisin kuitenkin syvään ajatellen, että joskus tän on pakkom tapahtua ekan kerran ja ahdistus alkoi helpottaa. Mitä kauemmas pääsimme, sitä helpompi oli hengittää. Vaikka toki jokin pieni muhkura painoi sydäntäni koko poissaolomme ajan. 

Tyhjääkin tyhjempi turvaistuin

Hymy löytyi matkalla

En tiedä teistä, mutta minusta parasta parisuhdeaikaa on käydä syömässä ja jutella herkuttelun lomassa. Suuntasimmekin Pancho Villaan, söimme mahamme täyteen ja oikeasti keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kerrankin syömisen kanssa ei ollut kiire tai tarvinnut viihdyttää pientä riekkujaa, joka ei meinaa pysyä syöttötuolissaan. Siinä me olimme. Me kaksi, kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tällä kertaa vain hieman nuutuneina vanhempina. Nauroimme, pitelimme toisiamme kädestä kiinni ja tuijottelimme toisiamme silmiin. Huomasin, että tätä olimme kaivanneet. Muistin sinisiä nauravaisia silmiä katsellessani, miksi olin aikoinani rakastunut tähän mieheen ja huokaisin onnesta, sillä hän seisoi edelleen rinnallani ja nauroi poskieni pullistelulle. 

Pancho Villa

Kanafajitas!

Villen pulledpork-annos 

Jälkkäriksi yksi pallo jätskiä, kastikkeet, strösselit, kermavaahtoa ja hedelmiä :P

Täysillä mahoilla siirryimme kirppistelemään, kun muu toiminta ei juuri innostanut sillä aikataululla. Ville uhkaili kovasti joko pyörivänsä lattialla tai ajelevansa pyörätuolilla pinkeän mahansa kanssa, mutta päätyi kuitenkin kävelemään kanssani. Löysimmekin vaikka mitä: lampun ja verhot tulevaan Alexin huoneeseen, kirjoja pojalle, vaatetta ja IKEAn mansikkapehmon. Ei siis mikään huono reissu! Kotimatkalla nappasimme sitten pikkusiskoni kyytiin ja suuntasimme Toyotan keulan pienen miehen odotuspaikkaa kohti. 

Mansikka.

Kilometri kilometriltä oloni muuttui entistä levottomammaksi. Tahdoin jo kaapata pojan syliini, vaikka tiesin, ettei hänellä ollut mitään hätää, kiitos mummon viestittelyn (olisin varmasti tullut huolesta hulluksi ilman sitä). Hieroin hermostuneena käsiäni yhteen ja pohdin, miksei mies jumalauta voi painaa sitä kaasua, mikä autoon on oleellisesti asennettu. Ja kun viimein näin pojan paukuttamassa kattiloita mummolan keittiön lattialla, sain ääni väristen sanottua vain "hei kulta. "Poika konttasi luokseni ja nostin hänet syliini. Vaikka olin ollut onnellinen poissa, tunsin oloni helpottuneeksi ja äärettömän onnelliseksi tuona hetkenä. Tiesin, että olit kaivannut meitä. 

Vanhemmat siis nauttivat yhteisestä ajastaan, mutta kuinkas poika pärjäsi? Alex oli heti alkujaan nukkunut parin tunnin päikkärit ja vetänyt sen jälkeen välipalasoseet hyvällä halulla huiviin. Pientä ikävää oli tullut mummon mainitessa äidin ja isin ja parku oli tullut. Poika oli myös päättäväisesti yrittänyt etsiä meidät milloin mistäkin; eihän ne nyt oikeesti oo voinut kadota! Kaiken kaikkiaan poika oli viihtynyt yllättävän hyvin, vaikka näin ensimmäistä kertaa olikin yli 4 tuntia mummon hoteissa. Mutta mikäpä siinä ollessa, olihan hänellä maailman ihanin mummo seuranaan! (Kiitos äiti ihan älyttömästi, jos luet tätä <3 ) Ehkäpä raaskimme jättää kullanmurumme vielä uudestaankin hoitoon :)

Tärkeintä kuitenkin oli se, että saimme viimein vähän enemmän kahdenkeskistä aikaa, sillä vauvavuosi on koetellut myös meidän parisuhdettamme tavoilla, joita en osannut edes kuvitellakaan. Nyt sitä osaa arvostaa aivan uudella tavalla. Nimittäin sitä järkkymättömänä rinnalla seisovaa puolisoa, joka jaksaa rakastaa päivästä toiseen. Sillä kyllähän minäkin rakastan häntä. Muistathan aina sen?

Minä. Sinä. Me. Hieman vinksahtaneet ja luodut toisillemme <3

Miten te olette viettäneet parisuhdeaikaa? Onko vauvavuosi päässyt muovaamaan parisuhdettanne?