Seuraava pulla uunista ulos?

Se alkoi jo pojan odotusaikana. Nimittäin kysely siitä, millos se seuraava lapsi tulee, vaikka ensimmäistäkään en ollut saanut vielä ulos pakerrettua. Vastaajana olin minä, pieni äidinalku, joka oli vielä epätietoinen koko tulevasta vauva-arjesta ja puri hermostuneesti alahuultaan: "en tiedä." Samalla päälleni langetettiin odotusten vyyhti seuraavasta tulokkaasta. Tottahan toki meille se seuraava pikkuinenkin siunaantuu pian?

"Ei ihan heti, ehkä parin,kolmen vuoden päästä", sanoin tässä eräänä päivänä eräälle tuttavalleni, kun sain taas osakseni tuttua utelua seuraavasta tissitakiaisesta. Aihetta puitiin myös Villen kanssa TAAS kerran. Ei,ei vielä. Mikä ihmeen kiire kaikilla on saada meidät taas mukaan siihen pikkuvauvarumbaan? Meillähän on vielä vauva,vaikkei hän mikään vastasyntynyt enää olekaan! Totta kai siitä toisesta menijästä olisi kasvettuaan seuraa Alexille. Pienellä ikäerolla olevat lapset kun yleensä kykenevät leikkimään samoja leikkejä ja tulevat paremmin toimeen. Toisaalta minulla itselläni on tasan neljä ja puoli vuotta nuorempi sisarus,jonka kanssa kyllä otettiin niin yhteen kuin rakennettiin majoja kepeistä metsässä. Ja jokasyksyinen sienisoppakin hämmentyi yhteistyössä leikkimökin kuistilla (se haju oli muuten kamala!). Minulla on myös kaksi vuotta vanhempi veli,jonka kanssa puuhasimme lumilinnoja isin ajettua traktorilla lumikasoja ulkosaunan viereiselle kentälle. Sisarukset osaavat siis todistetusti leikkiä myös silloin,kun heillä on suurempi kuin  vuoden ikäero.

Kaksi lasta ei olisi tällä hetkellä sopivaa taloutemme, saatika sitten oman jaksamiseni kannalta. Tällä hetkellä elämme "lusmuina" yhteiskunnan tuella, mutta se sallittakoon, sillä Ville opiskelee täyspäiväisesti ja minä olen pojan kanssa kotona. En voisi kuitenkaan jatkaa näin toista vuotta putkeen, sillä ei tämä tuilla eläminen mitään herkkua ole. Sitä saa kuukausittain laskeskella euroja ja yllättäviin menoihin on vaikea säästää jo pienistä tuloista. Silti olen kiitollinen tästä yhteiskunnan tuesta, joka pääasiallisesti mahdollistaa nykyisen elämämme.

Töihin on päästävä ,että voin elättää perheeni. Ja itse asiassa kaipaankin jo työskentelyä aikuisten ihmisten parissa. Jos olisin jo nyt raskaana, en ehtisi olla kovin kauaa työelämässä ennen kuin jäisin taas kotiin. Kyse olisi muutamista kuukausista, jolloin pesämunaa tulevaisuutta varten ei ehtisi juuri karruttaa. Sanoisimme hyvästit haaveille uudesta autosta, verhoista ja lasten vähänkään kalliimmista harrastuksista. Se olisi kurjaa, sillä tällöin emme ajattelisi järjellä vaan tunteella. Toki rakastaisin uudelleenkin raskaana oloa ja uutta tulokasta, mutta en voi olla ajattelematta pojan elämää ja millaiseksi haluan sen muovata. Haluan tarjota Alexille mahdollisimman hyvät puitteet seikkailuun nimeltä elämä. Sitä varten tarvitaan rakastava ympäristö, mutta valitettavasti myös aimo tukko kahisevaa. Ja se rahahan ei kasva puussa.

Välistä ajatus toisiaan viihdyttävistä taaperoista houkuttelisi, mutta samassa muistutankin jo itselleni, että silloin kävisimme läpi pikkuvauva-ajan, joka Alexin kanssa ei ollut se kaikista helpoin. Unettomia öitä, imetyskamppailua ja jatkuvaa itkua. Ja pojalla ei ollut edes koliikkia. Entäs jos saisimme uhmailevan taaperon lisäksi koliikkivauvan, joka saisi hermoni riekaleiksi? Nostan hattua erityisen korkealle niille vanhemmille, jotka jaksavat tällaista yhtälöä. Olette oikeita supermammoja ja -pappoja! Minä en siihen pystyisi, ainakaan tällä hetkellä. Toki mitään varmuutta vauvan "vaikeuksista" ei ole: voisihan hän nukkua vaikka koko päivän putkeen, naureskella välistä ja syödä kiltisti. Mahdollisuus siihenkin siis olisi, mutta eikö tuo hyväntuulinen päivänpaiste voisi muidenkin mielestä pilkistää pari vuotta vain isänsä silmäkulmasta? Siihen asti, että olemme oikeasti valmiita uuden nöttösen tuloon.

Sanonta "lapsen tulolle ei ole ikinä oikeaa aikaa" on näin ollen todistettu täysin kukuksi. Nyt se aika ei todellakaan ole meille oikea. Onneksi ympärillämme on ystäviä, jotka saavat vauvoja meidän puolestamme. Näin saamme nauttia vain niitä "parhaita" paloja vauva-arjesta siihen asti, että pikkukakkosen aika on käsillä. Ja kun se aika on, lupaamme ottaa sinut avosylein vastan ja rakastaa sinua aivan yhtä suunnattomasti kuin isoveljeäsikin.

Kunnes uusi ääni talossamme raikaa, äidin ainoana silmäteränä pysyt  Alex-kulta <3