Minä, pojan äiti

Olen pohtinut erästä asiaa jo siitä asti, kun kävimme mieheni kanssa katselemassa lastamme rakenneultrassa. Kun Mira sitten kirjoitti melkein samasta asiasta (Klik!), ajattelin tulla avaamaan mietelmiäni otsikossa komeilevasta aiheesta: minä pojan äitinä. 

Olin aina kuvitellut saavani ensimmäisenä tyttölapsen. Tytön, jonka kanssa leikkisimme nukeilla, askartelisimme prinsessakruunuja ja muovaisimme lumesta hevosia. Vaikka en itse ollut lapsena se kaikkein tyttömäisin tyttö, toivoin, että saisin kokea nämä prinsessa-ajat tyttäreni kanssa. Siitä huolimatta, että minulla oli koko alkuraskauden vahva poikaolo, toivoin, että ultrassa ei näkyisi mitään ylimääräistä. Olihan miehen sukuun siunautunut jo yksi poika ja toistakin oli jo lupailtu. Eikö olisi jo tytön vuoro? 

Tyttömäisen lastenhuoneen suunnittelu pysähtyi kuin seinään ultraajan todetessa, että mahassani potki ja venytteli pieni poika. Siis poika, ei tyttö. Haavekuvien rapistessa olin kuitenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että pienokaisellamme oli kaikki hyvin. Hänellä oli täydelliset, pienet vauhtivarpaat ja elämää sykkivä sydän. Pieni sinttimme oli paljon enemmän kuin olin kuvittellut, vaikka hän paljastuikin pojaksi. 

Muistan, kuinka heti kotimatkallamme keskustelimme Villen kanssa pettymyksestä sukupuolen suhteen, myös isä oli toivonut kovasti tyttöä. Nyt saisimmekin pojanviikarin. Heti siinä hetkessä lähdin käsittelemään tätä uutista suunnittelemalla pojalle sopivaa huonetta, mikä oli mielestäni todella paljon vaikeampaa. Enhän minä tiennyt, millainen huoneen pitäisi olla. Mistä pojat oikein tykkäävät? Sinistä huonetta en halunnut, mutta kenties vihreä viidakkohuone kelpaisi.

Sosionomiopiskelujeni aikana opin reflektoimaan. Mietin, miksi pojan tuleva huone oli minulle niin tärkeä, jolloin tajusin, että vastakkaisen sukupuolen kasvatus pelotti minua. Vaikka olin valmistumista vaille kasvatuksen ammattilainen, kaikki poikien kasvatuskeinot hävisivät yhtäkkiä päästäni. Tunsin epävarmuutta, vaikka ajatusmallini oli hassun nurinkurinen: enhän minä kasvata vain ja ainoastaan poikaa, vaan lasta, yksilöä. 

Alexin synnyttyä hänen sukupuolellaan ei ollut väliä. Hän oli täydellinen vauva juuri sellaisenaan, vähän punertavana pallopäänä. Nuuhkin vastasyntyneen poikani tuoksua ja tunsin suurta onnea lasten teho-osastolla ollessamme. Hän oli terve, vaikka tarvitsikin hieman apua alkutaipaleellaan täällä ulkomaailmassa. Tuolloin vannoin, että rakastaisin poikaani varauksetta ja täysillä, ihan sama, vaikka hän täyttäisi talomme pikkuautoilla ja toisi sisälle kastematoja. 

Joskus edelleenkin ajattelen, että elämä olisi paljon helpompaa, jos meillä asustaisikin tyttö pojan sijaan. Hänelle löytyisi muitakin kuin sinisiä autovaatteita, nimiasia olisi ollut todella paljon yksinkertaisempi ja pissitkään eivät suihkuaisi päälle vaippaa vaihtaessa. Nämä ovat kuitenkin vain tyhjää ajatushelinää. Pienestä jännityksestä lapsen kasvattamisessa ei pääse varmasti koskaan eroon; onhan vastuu todella suuri kasvattaa yhteiskuntakelpoinen kansalainen. 

Tavoitteenani on kasvattaa lapsestani poika, joka osaa arvostaa sekä omaa että vastakkaista sukupuolta. Poika, joka saa olla sellainen kuin on. Ja onhan tämä aika hienoa, että tällä tavalla lapsen kautta pääsen tutustumaan myös siihen poikien maailmaan. Minulla on kunnia kasvaa ja oppia poikani kanssa rinnakkain. Pojan, jonka nimi on Alex <3

Oletteko te joutuneet kamppailemaan sukupuoliasioiden kanssa?

Pienimmät jalat tekevät suurimmat jäljet sydämiimme <3