Mie romahan..

Kirjoitin keväällä siitä,miten rankkaa opiskelujen ja raskauden yhdistäminen oli. Se rankkuus kalpenee kuitenkin tämän hetkisen tilanteeni rinnalla. Koulun (ja nimenomaan siitä valmistumisen) ja äitiyden yhdistäminen ei ole mitään lastenleikkiä. Oppari pitäisi saada tiistaiksi tarkistuskuntoon,kaksi kertaa viikossa on luovien ohjaukset ja jossain välissä pitäisi ehtiä kirjoittaa väh. 15 sivua reflektiota koko opiskeluajasta. Päätoimisesti olen kuitenkin Alexille äiti 24/7,sitä ei muuta mikään. Äitiys eroaa normitöistä siinä,että se ei ole vuorotyötä. Ja se oikeasti ON rankempaa kuin työ jossain päikkärissä..

Jaksamistani ei helpota yhtään se,että meillä on asunut viimeisen viikon ajan herra raivo,joka ei nuku,ei syö, vaan huutaa pää punaisena. Siinäpä sitten kirjoitat opparia... Kun poika nukahtaa edes hetkeksi 45 minuutin itkuhuutonukutusrumban jälkeen,tekee mieli vain laittaa silmät kiinni ja unohtaa kaikki. Kirjat ei kuitenkaan lue itseään ja siirrä olennaista tekstiä koneelle,joten hommia on tehtävä tämäkin "lepoaika".

Koen syyllisyyttä siitä,etten voi olla täysillä mukana Alexin arjessa,vaan poika joutuu oleilemaan paljon esimerkiksi leikkikaaren alla. Toki poika viihtyy siellä hetkittäin,mutta haluaisin mieluummin tutkia vaikka Alexin varpaita hänen kanssaan;ne kun tuntuvat olevan niin kiinnostavat tällä hetkellä. Haluaisin tarjota hänelle virkeän äidin,joka jaksaa leikkiä hänen kanssaan eikä hermostu pienistä. Tahtoisin pystyä ylipäätään viettämään enemmän aikaa Alexin kanssa päivisin..

Äitiyden ja koulutöiden lisäksi minun pitäisi huolehtia myös kodista ja parisuhteesta. Molemmat ovat jääneet tässä hötäkässä turhan vähälle huomiolle. Iltaisin ei vain yksinkertaisesti jaksa. Ja niin,pitäisikö minun huolehtia myös itsestäni?

Minä itse-aikaa ei kuitenkaan ole tarjolla juurikaan,oikeastaan vain iltaisin,kun poika on mennyt unille. Silloin ehdin ehkä hätäiseen lukemaan blogeja ja kenties kirjoittamaan tätä omaani. Mutta nyt alkaa tuntua siltä,ettei tämä tällainen riitä enää kovin pitkälle.. Mutta,jos jostain pitää luopua,niin luovun mieluummin omasta ajastani kuin ajasta perheeni kanssa.

Miksikö kirjoitin tästä tänne? Koska halusin kertoa rehellisesti tilanteestsni ja,että ihmiset tajuavat kuinka rankkaa elämäni tällä hetkellä on. Ehkä voitte jollakin tasolla siis ymmärtää esim. Unohteluani ja yleistä jaksamattomuuttani. Arvostaisin sitä suuresti.

T. Mamma,opiskelija,avovaimo ja voimaton Viivi

Vähän myöhässä tunnelmia viikonlopulta

Ollaan oltu siis kaksi viimeistä viikonloppua Kuopion suunnalla; toissa viikonloppu minun vanhempieni ja viime viikonloppu Villen vanhempien luona. Viime viikonloppu menikin aika nopiasti, kun juhlimme appivanhempieni hopeahääpäivää kunnon porukalla! Koska nyt ei ole aikaa juuri kirjoittaa, teen tällaisen kuvapläjäyksen viikonlopulta. Sisältää paljon hetkessä kuvattuja juttuja, joten laatu ei ole mitään parhainta! :)

Lehmänmunia matkalta

Äiti yritti ottaa vauvan kanssa selfien- ja epäonnistui..

Pieni matkaaja nukkui melkein koko matkan tyytyväisenä <3

Isimies toimi kuskina

Pieni herra otti perintöpinniksessä päikkärit aivan omaan tyyliinsä harso naamalla :)

Bongattiin lisää munia! ;)

Ulkoilemaan lähdössä mummolan vaunuilla. Onko kyydissä tyttö vai poika? :D

Minua pommitettiin pihlajanmarjoilla ovelasti

Hopotihoi!

Sieniä oli aivan mahrottomasti joka puolella!

Joku heräsi kesken matkan ja alkoi syödä vasenta kättään raivokkaasti. Tuloksena märkä tumppu

Possurullan valmistelua

Omenasipulitäyte <3

Pieni keittiöapulainen ankkapuvussaan <3

Rullat kiinni

(Maailman parasta!) anopin tekemää rieskaa

Väsättiin anopin kanssa oma versiomme omena-ansasta. Hyvää oli ;)

Ruokaa kerrakseen: alkuruoaksi sienikeittoa ja pääruoaksi possurullaa perunoilla. Mmmmm. Anoppilassa ei pääse ainakaan laihtumaan hyvien ruokien takia! :P

Serkukset yhteiskuvassa. Suomipoika kuuluu meille :)

Nyt täytyy kiiruhtaa vaihtamaan vaatteet, koska pian pitää lähteä neuvolaan poitsun kaa. Alex saa nimittäin ensimmäiset rokotuksensa tänään, joten jännittää aivan vietävästi.. Koitan päästä päivittämään pikaisesti uusia kasvutuloksia :)

Rakkautta vain

Meille tuli eilen Villen kanssa viisi vuotta täyteen yhteistä taivalta. Aika on mennyt kuin siivillä; vastahan me tapasimme,menimme kihloihin,muutimme yhteen ja nyt jo saimme lapsen. Mutta eikös se mene kun on kivaa? Yhteiselle tiellemme on tosin sattunut niin helppoja kuin vaikeita aikoja,mutta niistä on aina selvitty.

On aika katsoa taaksepäin. Tasan viisi vuotta (+1päivä) sitten me molemmat olimme aloittaneet lukion kakkosen. Olimme tutustuneet serkkuni kautta. Ensin juttelimme Messignerissä ja sitten näimmekin jo minun luonani,kun pojat tulivat fysiikan uusinnan jälkeen käymään ja syömään. Jos Villeltä kysyttäisiin, ensivaikutelma minusta oli varmaan se,etten osaa kokata :D tein nimittäin pojille sipulista tonnikalakastiketta ja pastaa-ja Ville inhosi sekä tonnikalaa että sipulia koko sydämestään... Hupsansaa!

Jotenkin Ville ilmeisesti pääsi "myrkyttämisyrityksestäni" yli,sillä näimme sinä kesänä pariinkiin otteeseen. Mutta vasta syyskuussa 11.päivä laitoimme Facebookiin (aika läppä juttu muuten,miten fb viralllistaa vasta asiat) päivityksen seurustelun merkiksi. Ja edelleen se siellä komeilee sivubannerissa. Tai no siellä taitaa kyllä lukea,että olemme kihloissakin jo ;)



Ja nyt tässä sitä ollaan,edelleen yhdessä tutustuen toisiimme ja pieneen poikaamme. Ja tää on rakkautta vain! ♡

Ai, kuinka meillä nukutaan?

Ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta,sillä se on meidän arkemme hyvin keskeinen osa;kelläpä ei olisi... Lisäksi tätä asiaa minulta kysytään jatkuvasti, joten täällä voin kertoa asiasta yhteisesti. Tosiaan, viime aikoina meidän kaikkien kolmen nukkumisrytmit ja -tyylit ovat menneet aika lailla uusiksi, kiitos meidän pienen miehemme.

Kuinka Alex nukkuu?

(Seuraava teksti ei koske vieraita paikkoja kuten mummoloita. Mummoloissa pitää riehua mahdollisimman pitkään ja herätä ainakin miljoona kertaa yölläkin temppuamaan. )

Alex nukkuu nykyisin 12 tunnin yöunia vaihtelevin heräilyin. Viime yönä poika heräsi neljä kertaa, mikä on nykyisin aika yleistä; välistä tosin ollaan selvitty yöstä jopa kolmella heräämisellä, mikä on ollut ainakin minulle kunnon luksusta! Alex simahtaa yleensä iltakahdeksan aikoihin, mutta yökkäri ja puhdas vaippa meillä laitetaan jo päälle seittemän aikaan, sillä välistä nukkumatti yllättää jo aiemmin. Alex ei nykyään nukahtele enää meidän syliimme, emmekä me häntä siihen varta vasten nukutetakaan. Poika viedään rauhassa jo pimennettyyn makkariin omaan sänkyynsä, jossa uniharso, pupu ja tutti odottavatkin jo valmiina. Tutti suuhun, harsoa poskelle ja peitto päälle, niin yleensä pienen miehen silmät jo luppasevat kiinni. Mutta älkää luulkokaan, että tämä tuttiritari antautuisi unelle ilman taisteluitta! Käsillä vispataan villisti ja tutti saattaa lentää siinä tohinassa suusta- mutta yleensä taistelu hävitään jo viidessä minuutissa.

Ensimmäinen unipätkä on aina pisin ja nykyisin se on ollut yleensä noin viisi tuntia. Sitten syödään, röyhtäistään (jos se vain onnistuu) ja mennään takaisin petiin. Tähän menee vaihtelevasti aikaa, mutta alle puoleen tuntiin aina selvitään molemmat omiin sänkyihimme. Loppuyö meneekin sitten parin ja yhden tunnin unipätkissä. Aamulla herätään myös kuuden kieppeillä kakkashowta varten; ensin täytyy kovasti huutaa ja sitten siirrytäänkin jo komedian puolelle, kun naurattaa ja olis niin paljon asiaa. Joskus pojan saa vielä tässä vaiheessa nukkumaan maidon avulla, mutta välistä päivä alkaa kakasti ;D



Päivisin meillä nukutaan yleensä neljät päikkärit. Aamulla Alex jaksaa touhuta noin tunnin ajan kunnes silmä alkaa luppasemaan. Toiset päikkärit meillä nukutaan sitten päiväsellä 12 kieppeillä; nämä päikkärit ovat yleensä pisimmät, noin puolitoistatuntiset tai sitten ne jakautuvat kahdeksi eri unijaksoksi. Viimeiset päikkärit meillä vedetään vaihtelevasti 4-6 aikaan illasta. Päikkäreille pieni mies ei mene vapaaehtoisesti eli ei nukahda enää kesken leikkien, vaan tarvitsee aivan selkeästi jonkun rauhoittamaan hänet nukkumaan, Joskus, kuten äsken, Alexia kyllä nukuttaa aivan vietävästi, mutta nukkumaanmeno on vain pyörimistä ja huutamista. Tämä vaatii meiltä vanhemmilta hyviä hermoja... Onneksi poitsu kuitenkin nukkuu päivisin sen tunnin putkeen, jolloin onhyvä hetki huokaista ja nostaa jalat seinälle.

Kuinka isä nukkuu?

Villelle on luotu aivan liian hyvät unenlahjat, sillä hän ei heräile turhan pieniin älähdyksiin, eikä välistä edes niihin isompiinkaan. Varsinkin nyt kun Alex nukkuu omassa sängyssään, meidän isompi herra valtaa sängystä kyllä varmasti sen oman puolensa ja välistä jopa minunkin, kun olen poikaa imettämässä, Välistä tosin Ville joutuu heräilemään öisin, jos minulla on puhti poissa tai täytyy päästä vessaan jne. Silloin meidän iskä urhoollisesti kömpii etanan vauhtia peiton alta auttamaan :)

Kuinka äiti nukkuu?

Minä siirryn makkariin yleensä kymmenen kieppeillä Sinkkuelämien jälkeen, sillä tahdon viettää kahdenkeskeistä laatuaikaa Villen kanssa mahdollisimman paljon. Haluan myös rentoutua rankan päivän jälkeen, sillä vauvan hoito oikeasti käy työstä ja siihen päälle, jos iskee opparit sun muut, niin voitte vain kuvitella, miten pirteä minä olen aina iltaisin....Mutta niin, siirrytäänpä takaisin itse asiaan! On sanomattakin selvää, että minä valvon aina sen ajan, kun syötän ja nukutan pojan yöaikaaan. Muun ajan olen kuitenkin nukkumaan aika sikeästi, enkä esimerkiksi heräile jokaiseen pojan kääntymiseen(, mitä herra harrastaa todella paljon!) Myös minulla kotona nukkuminen on parempaa ja saatan nukahtaa heti, kun vedän peiton korville. Mummoloissa uneni on paljon kevyempää ja saatan heräillä aivan "turhaan" montakin kertaa yössä.

Minun aamuni alkaa samaan aikaan kuin Alexin, ellei sitten ole kyseessä kouluaamu, jolloin herätyskello soittaa pari tuntia ennen lähtöä. Olin sitten nukkunut hyvin tai huonosti, vauvan kanssa on noustava touhuamaan. Onneksi Alex on oppinut olemaan jo hetkiä yksinkin, niin saan syödä aamupalan yleensä aika rauhassa. Tämä mamma ei kuitenkaan nuku päikkäreitä, vaikka kuinka väsyttäisi, sillä päikkärit aiheuttavat minulle yleensä vain koomaolon ja toimintakykyni vain alenee. Kaikki toitottavat aina, että äidin tulisi levätä silloin kuin vauvankin, mutta minun lepäämiseni ei suinkaan ole nukkumista. Mieluummin lueskelen vaikka blogeja, kirjoitan omaani, syön tai vaikka vain makaan sohvalla jalat ylhäällä. Ne antavat minulle sopivan breikin ja aivojen tyhjennyksen.

Kuinka teillä nukutaan? Pystyttekö te nukkumaan päikkäreitä ilman koomaoloa vai olenko minä vain outo poikkeustapaus? :D

Young mum,bad mum?

"Kaksi rouvashenkilöä kävelivät kaupassa ohitseni ollessani vaippaosastolla ja kävivät seuraavan keskustelun:

-Minkäköhän ikänen tuokin äiti (hyvin halveksuvalla äänensävyllä painotettuna) on?

-Varmaan taas joku teiniäiti, joku 18, joka vähät välittää muksustaan. Tuokin kakara vissiin syö vaan merkkimössöjä ja paleltunu tänne tullessaan, kun on niin hiljaa. 

-Sitä se nuoruus teettää...

Pienesti kiehahti päässä, mutta menin reippaasti rouvien perään kertomaan kohteliaasti, että olen 22-vuotias ja että poikani nukkuu sikeästi, sillä hänet on puettu asianmukaisesti ja hänellä on maha täynnä omaa maitoa. Totesin vielä, että vaikka en olekaan heidän makuunsa tarpeeksi vanha äiti, olen pojalleni paras mahdollinen sellainen. Käänsin vaununi, toivotin mukavaa päivänjatkoa ja lähdin."

Päivitin ylläolevan tekstin vähän aikaa sitten facebook-sivulleni ja ajattelin tulla jakamaan tämän kokemukseni myös teille. Tosiaan, kauppareissulla pääsin taas kokemaan sen. että nuoria äitejä koskevat stereotypiat jylläävät edelleen todella vahvoina. Nuori äiti ei osaa huolehtia vielä itsestään saatika lapsestaan. Nuori äiti on todennäköisesti tullut vahingossa raskaaksi eikä välitä lapsestaan. Nuori äiti ei ymmärrä yksinkertaisesti minkään "normaalin" päälle, vaan tekee huonoja valintoja. Mutta ei, minä en ole huono nuori äiti ja halusin myös kertoa sen kyseisille rouville. 

Ikä on vain numero eikä se merkitse loppujen lopuksi mitään. Jokainen ihminen, iästään riippumatta, tekee sekä hyviä että huonoja valintoja. Me vain oletamme, että erityisesti nuoret äidit tekevät enemmän juuri viimeksi mainittuja. Some vääristää mielikuvamme varhaisessa vaiheessa vanhemmiksi ryhtyneistä aivan liian helposti ja uskomme siihen kirkkain silmin. Emme ajattele asiaa tarkemmin, vaan päätämme, että ihmiset voidaan ahtaa tiettyyn muottiin. Nuori äiti on huono äiti. Kuitenkin me olemme yksilöitä, erilaisia ja ainutlaatuisia. Minä olen vanhempana erilainen kuin kukaan muu ja se ei johdu pelkästään iästäni. Jos törmään samanikäiseen äitiin kuin itse olen, voin olla varma, että emme ajattele kaikesta samalla tavalla tai tee jotain asiaa samaan tyyliin. Erilaisuus on rikkaus!

Lapsi tarvitsee kasvua, kehitystä ja oppimista tukevan ympäristön sekä läheisiä, jotka rakastavat häntä. Varsinkaan Alexin ikäinen lapsi ei ymmärrä materiasta mitään, vaan tarvitsee vain huolenpitoa ja läheisyyttä. Toki merkkivaatteet tai -syöttötuoli voi tehdä jotkut vanhemmista hyvin onnelliseksi enkä minä sitä mitenkään tuomitse. Tarkoituksenani on vain painottaa, että kuka tahansa voi tarjota lapselle pyyteetöntä rakkautta; niin 18-vuotias kuin 51-vuotias vanhempi. Emme voi myöskään määritellää hyvää vanhemmuutta ikäperustein. 

Olen pojalleni paras mahdollinen äiti, vaikka olenkin nuori. Repikää siitä! :)

Karu paluu arkeen

Meidän arki oli jo ennen vauvaa välillä turhan stressaavaa ja hektistä; tämä johtui suurimmaksi osaksi koulusta. Eilen meillä molemmilla olisi ollut ensimmäinen koulupäivä, mutta Villen piti aamuksi jäädä kotiin minun autokoulun syventävän vaiheen takia. Sain autokortin aika tarkalleen kaksi vuotta sitten, joten kyllä, olen jättänyt tämän roikkumaan turhan pitkäksi aikaa... Ajaminen itsessään jännitti minua aivan kamalasti, sillä näiden kahden välivuoden aikana olen ajanut vain meidän vuosimallia -89 olevalla Toyotalla, en siis yhtään uusimmilla autoilla. Lisäksi toissaöiset unet jäivät hyvin vähäisiksi, kun Alexilla oli ongelmia mahan kanssa. Siispä ei kun kahvia (kofeeiniyliherkälle) naamaan ja menoks!

Ensiksi pääsin tutustumaan tekemäni Liikenteen vuorovaikutustestin tuloksiin: Sosiaalista ja joustavaa tyyliä oli  43%, ohjaavaa ja dominoivaa 25%, epävarmaa ja alistuvaa 31%, mikä tarkoittaa sitä, että en omista ollenkaan aggressiivista ja uhmaista tyyliä. Hurraa! Tämän jälkeen pääsinkin jo ajohommiin. Taajama-ajot sujuivat hienosti, vaikka jännitin varsinkin vaihteiston kanssa pelleilyä; meidän autossa niitä kun on vain neljä. Mutta kyllä se vitosvaihekin sieltä sitten aika nopeasti löytyi luontevasti käyttöön. Maantieajossa kävi sitten pieni kömmähdys, sillä ajoin neuvotun risteyksen ohi :D Syytän kuitenkin apukuskia, joka näytti minulle samaan aikaan keikkakuvia ;) Noo, ei siinä auttanut kuin kääntyä seuraavalle pikkutielle ja heittää ylimääräinen pikku lenkki. No harm done! Miinusta tästä tuli toki arvioinnissa, mutta muuten meni siis yllättävän hyvin! Onneksi torstain rata-ajojen autokoulun kanssa ei kuitenkaan tarvitse enää olla tekemisissä.. 

Ajo päättyi kahdeltatoista. Koululla piti olla enkun opparipajassa puoli yksi. Matkaa kuutisen kilometriä. Vauva lähdössä mukaan ja tavarat pakkaamatta. Vaunut piti ängetä autoon. Mahdotontako? Niin voisi luulla, mutta hieman yli puolen minä jo napotin luokan penkillä Alex sylissä. Oli muuten aika helekutin hektinen lähtö! Luojan kiitos Ville heitti meidät koululle ja myös haki sieltä. Opparipajassa käytiin läpi abstraktin tekoa jippii ja käänneltiin lauseita; tai siis Anni käänsi ja minä olin enemmänkin loisena. Kiitos kun mahdollistit loisimiseni :D Alex taas viihtyi hyvin: höhötteli uusille ja tutuille kasvoille, tutki kirkkaita valoja ja kuunteli ääniä. Myös pienet torkut herra malttoi välistä ottaa. Meidän pieni koululainen <3

Kotona kerittiin olla sitten vähäsen aikaa ennen kuin piti lähteä katsastamaan Annien Lastenkulttuurit kohtaavat-tapahtumaan; ja taas oltiin myöhässä. Tämä myöhästely kai kuuluu oleellisesti vauva-aikaan? :D Kivaa oli ja pulla maistui. Meidän minimies tosin nukkui koko ajan vaunuissaan, joten äitin ja isin piti hoitaa saappaanheitot :) Kotona oltiin seitsemän kieppeillä, joten aika hektinen päivä oli takana ja bloggaamista ei tullut ajateltuakaan. 

Jahas, äidin kirjoitusaika alkaa olla ummessa, sillä kuvassa leikkivä pikkumies kaipaa seuraa. Adios!

Alex on oivaltanut leikkikaaren idean ja lelut heiluu milloin käsillä heilutellen, milloin potkien. :)