Kirjoitin keväällä siitä,miten rankkaa opiskelujen ja raskauden yhdistäminen oli. Se rankkuus kalpenee kuitenkin tämän hetkisen tilanteeni rinnalla. Koulun (ja nimenomaan siitä valmistumisen) ja äitiyden yhdistäminen ei ole mitään lastenleikkiä. Oppari pitäisi saada tiistaiksi tarkistuskuntoon,kaksi kertaa viikossa on luovien ohjaukset ja jossain välissä pitäisi ehtiä kirjoittaa väh. 15 sivua reflektiota koko opiskeluajasta. Päätoimisesti olen kuitenkin Alexille äiti 24/7,sitä ei muuta mikään. Äitiys eroaa normitöistä siinä,että se ei ole vuorotyötä. Ja se oikeasti ON rankempaa kuin työ jossain päikkärissä..
Jaksamistani ei helpota yhtään se,että meillä on asunut viimeisen viikon ajan herra raivo,joka ei nuku,ei syö, vaan huutaa pää punaisena. Siinäpä sitten kirjoitat opparia... Kun poika nukahtaa edes hetkeksi 45 minuutin itkuhuutonukutusrumban jälkeen,tekee mieli vain laittaa silmät kiinni ja unohtaa kaikki. Kirjat ei kuitenkaan lue itseään ja siirrä olennaista tekstiä koneelle,joten hommia on tehtävä tämäkin "lepoaika".
Koen syyllisyyttä siitä,etten voi olla täysillä mukana Alexin arjessa,vaan poika joutuu oleilemaan paljon esimerkiksi leikkikaaren alla. Toki poika viihtyy siellä hetkittäin,mutta haluaisin mieluummin tutkia vaikka Alexin varpaita hänen kanssaan;ne kun tuntuvat olevan niin kiinnostavat tällä hetkellä. Haluaisin tarjota hänelle virkeän äidin,joka jaksaa leikkiä hänen kanssaan eikä hermostu pienistä. Tahtoisin pystyä ylipäätään viettämään enemmän aikaa Alexin kanssa päivisin..
Äitiyden ja koulutöiden lisäksi minun pitäisi huolehtia myös kodista ja parisuhteesta. Molemmat ovat jääneet tässä hötäkässä turhan vähälle huomiolle. Iltaisin ei vain yksinkertaisesti jaksa. Ja niin,pitäisikö minun huolehtia myös itsestäni?
Minä itse-aikaa ei kuitenkaan ole tarjolla juurikaan,oikeastaan vain iltaisin,kun poika on mennyt unille. Silloin ehdin ehkä hätäiseen lukemaan blogeja ja kenties kirjoittamaan tätä omaani. Mutta nyt alkaa tuntua siltä,ettei tämä tällainen riitä enää kovin pitkälle.. Mutta,jos jostain pitää luopua,niin luovun mieluummin omasta ajastani kuin ajasta perheeni kanssa.
Miksikö kirjoitin tästä tänne? Koska halusin kertoa rehellisesti tilanteestsni ja,että ihmiset tajuavat kuinka rankkaa elämäni tällä hetkellä on. Ehkä voitte jollakin tasolla siis ymmärtää esim. Unohteluani ja yleistä jaksamattomuuttani. Arvostaisin sitä suuresti.
T. Mamma,opiskelija,avovaimo ja voimaton Viivi
Nostan kyllä hattua sulle, kun oot tuollaiseen urakkaan lähtenyt! Kyllä lopussa palkitsee, kun saat koulun käytyä. Itse en kyllä samaan pystyisi :) älä ole liian ankara itsellesi. Yritä saada joku päivä sellainen hetki jonka pyhität itsellesi ja rentoudut, oot sen ansainnut :)
VastaaPoistaNo en miekään ryhtyisi,jos saisin päättää nyt.. ja olisikin aikaa pelkkään rentoutumiseen;silloin kun olisi,pitää miettiä myös miehen jaksamista :/
VastaaPoistaLohdutuksen sana! Vauva ei mene rikki, jos on hetken leikkikaaren alla. Vauva-aikaakin on jäljellä vielä kauan, joten ehdit siitä varmasti itsekin vielä nauttimaan varpaiden laskemisineen ynnä muine iloineen! Ja mieti miten loppusuoralla opinnot ovat: enää ei ole edes aikaa vitkutella - eli urakka on pian ohi, ja voit olla siitä mielettömän ylpeä! (T. "vielä 2 vuotta jäljellä, tuleva harkka jännittää niin p*kleesti, syyllisyys siitä että 2 pientä lastani joutuu päiväkotiin jne." Mut hei, sitä se elämä vaan on! On tosi ärsyttävää, että kouluhommiin ei voi sadalla prosentilla panostaa, kun ei oo panoksia tai aina joku keskeyttää. On vielä inhottavampaa että joutuu sanomaan lapsille "sori äiti kirjottaa nyt, ootteko hiljaa" (niin pienille, ettei ne edes ymmärrä.) Mutta sekin on elämää, eikä siitä kukaan kovin paljon kärsi. Ihmiset selviää vaikka minkälaisista olosuhteista, joten syyllisyys romukoppaan! Joskin senkin voit kääntää myönteiseksi asiaksi: sie todella välität lapsestasi enemmän kuin mistään muusta, kun kykenet tuntemaan syyllisyyttä kaikesta. Anna itelles kuitenkin lupa myös hengittää välillä! Oletko puhunut asiasta neuvolassa? Onko mahdollisuutta saada apuja esim. perhetyöstä? Sie oot mahtava, rohkea, ihana ja todella kunnioitettava persoona. Elämä on välillä rankkaa, mut ainakin se maistuu elämälle ;) Ja parin vuoden päästä sitä väsymystä tuskin muistaakaan. Ja jos muistaakin niin ainakin voi huokaista helpotuksesta: kaikesta kyllä selviää! Kaikkea hyvää UPEALLE SINULLE ja loistavalle perheellesi!!! <3
VastaaPoistaVoi että,kommenttisi lämmitti todella paljon väsynyttä mieltäni :) en tiedä tosiaan,onko tää opiskelu vielä stressaavampaa kuin töissä olo vauvan kanssa. Marraskuun loppuun kun jaksaa,niin sitten saa huokaista ja kunnolla!
VastaaPoistaJa tosiaan neuvolaan en oo vielä ollu yhteydessä asian tiimoilta. Ajattelin puhua fiiliksistäni,kun seuraavan kerran mennään :) nyt tuntuu,et ehkä tästä kuitenkin vielä selvitään. Elämässä kun voi olla sokkeloista,mutta sokkeloissakin on se uloskäynti jossain!
Itellä ainakin stressaa se, ettei ole vielä ammattia. Jos olisi ammatti ja työpaikka, voisi ehkä rennommin oleilla kotosalla lasten kanssa. Toisaalta olen loputtoman kiitollinen siitä, että lapseni ovat syntyneet juuri oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeaan aikaan. He ovat elämässäni aina ne tärkeimmät, joten saavat ensimmäisenä tullakin. Jos olisin viisas, lykkäisin ehkä suosiolla opintoja parilla vuodella ja antaisin lasten kasvaa. Mutta... mietin koulua lähes päivittäin. Niinpä toivon, etten rikkoisi lasteni lapsuutta laittamalla heitä päiväkotiin, vaikka se kirpaiseekin. Ja mitä talouteen tulee - jos olisin vuosikymmenet tehyt töitä, saattaisi tukien varassa roikkuminen ottaa hermoon. Nyt kun ei tiedä paremmasta, rahatkin riittää ;) Ota ihmeessä tunteesi ja mietteesi puheeksi neuvolassa, ne on äitejä ja perheitä varten keksitty! Iloa, valoa, voimia ja rakkautta kauniiseen syksyyn!
VastaaPoista