Känkkis ja pientä söpistelyä

Miksi meidän auringonpaiste vaihtuu myrskynmerkiksi aina silloin, kun isimies on vapaalla jalalla? Kysyn vaan. Onkohan tähän olemassa jokin looginen selitys? Ja jos on, niin voisi minullekin kertoa. Ongelma nimittäin syntyy silloin vasta, kun olemme kahdestaan. Isille vilkutetaan iloisesti ovella ja hymyillään velmumaisesti. Kuluu hetki ja se alkaa: jos lasken maahan, poika joko 

a)alkaa tehdä kaikkea kiellettyä järjestelmällisesti läpi ja jatkaa vaikka kuinka kieltäisi. Se on niin pirun hauskaa..

b) alkaa itkeä kuin syötävä. Sylistä ei saa laskea edes hetkeksikään tai muuten palosireeninkin ääni jää kalpeaksi kakkoseksi

tai c) yrittää joko purra tai repiä minua hiuksista. 

Ja meillä on aina niin mukavaa.. Voitte kuvitella,miten innoissani olen aina, kun isimies lähtee tuosta ulko-ovesta illalla. Aina sama kaava, vaikka itse olisin kuinka iloinen ja innostava. Leikit ei kiinnosta, syöminen takkuaa, hampaiden peseminen onnistuisi varmasti paremmin piraijaparven kanssa, iltarauhoittumisesta ei ole puhettakaan, saati sitten siitä, että poika menisi normaalisti unille. Äskenkin silittelin ja paijasin, mutta ei. Alex tahtoi vielä riehua, vaikka oli väsynyt. Myönnän, että tässä vaiheessa poistuin huoneesta, sillä minusta tuntui, että en kestäisi enää yhtäkään nipistystä tai fantin heittämistä. Laskin sataankahteenkymmeneen ja menin kääntämään pojan kyljelleen. Viimein se nukahti. Onko tämä sitä esiuhmaa kaikkineensa? Ja jos on, niin miten mie selviän sitten oikean uhmatuhman kanssa? Tsiisus!

Kyllä kylässä voi käydä känkkäränkkä...

Ja kun tämä purkautuminen on nyt suoritettu harvinaisen lyhyesti ja tiivistetysti loppuun, pääsen päivän kirkkaasti parhaimpaan ja odotetuimpaan asiaan: me kävimme Alexin kanssa katsomassa kahden viikon ikäistä neiti nöttöstä <3 Neiti kuuluu ihanalle ystävälleni Niinalle ja hänen avomiehelleen ja häntä oli ihmettelemässä kerralla koko meidän ystäväpiirimme, oikea murmelilauma. Itse näin pienen neidin jo samana iltana heidän palatessaan kotiin, mutta oli ihana päästä näkemään häntä myös vähän pidemmän aikaa kuin pelkältä vilaukselta. Tyttö oli niin pieni ja kaunis, täydellinen juuri sellaisenaan. Pienine sormineen, jotka puristuivat nyrkkiin unen rajamailla, tummine hiuksineen ja sievine nenineen. En voinut olla rakastumatta! <3 Ja se vauvan tuoksu oli suorastaan huumaava, kun hänet viimein syliini sain. Siinä hetkessä mietin, miten Alexkin on joskus ollut melkein yhtä pieni ja olisiko aika jo seuraavalle. Mutristaisiko hänkin suutaan noin hassulla tavalla? No, siihen saakka voin nauttia tämän pienen neidin kasvun ja kehityksen seuraamisesta. 

Alex taas ei juuri välittänyt vauvan läsnäolosta. Sen sijaan häntä kiinnosti tutkia ystäväni kotia ja erityisesti tarkkailla Verneri-hamsterin häkkiä innoissaan. Mikä itseni yllätti eniten oli kuitenkin se, että hän ei ujostellut ystäväni miestä laisinkaan-päinvastoin! Alex pyyhälsi hänen perässään kahvinkeittoon, tuijotteli hamsteria hänen sylissään ja oli niin hyvää pataa, ettei tosikaan! Siispä maailmassa on ainakin yksi mies näiden lähisuvun miesten lisäksi, joka ei ole maailman epäilyttävin olento :D Onneksi paikalla tosiaan oli enemmänkin porukkaa, sillä Alex meinasi saada aikamoisen mustiskohtauksen ottaessani vauvan syliini. Hän roikkui paidassani ilmaistakseen, että vauvan oli aika siirtyä aivan toiseen syliin, mutta viihtyi kuitenkin muiden kanssa sen hetken, että sain ihmetellä tuota pientä ihmettä. Ja oli hän kyllä niin ihana <3 Kotimatkalla Alexkin sitten malttoi avata sanaisen arkkunsa ja kiljui "Niiiinaa, Niiinaa" koko matkan. Kotona unta ei tarvinnut sitten enää houkutella, vaan äidin syli kelpasi mainiosti. Siinä se sitten oli. Meidän oma (iso) pieni vauva <3 

Kuiskaan varjelusta pienille jaloillesi, 

pienille vauvanpehmeille käsillesi.

Siunausta elämäsi hetkiin, 

rakkautta jokaiseen päivääsi.

Aarre suuri, sinisilmä

Suurin ihme maailman

<3

Kaljoitteluun kyllästynyt

Minua ärsyttää. Tai oikeastaan minulla kiehuu, eikä edes ihan pikkusen, vaan ihan julmetusti ja syy löytyy meidän pihaltamme. Kaljoittelevat keski-ikäiset miehet. Tai tiiä keski-iästä, mutta siellä ne sitä ilojuomaa vetäävät. Päivästä toiseen. Satoi tai paistoi. Nimittäin pieni tihkutuskaan ei saa näitä yleisten penkkien kuluttajia kaikkoamaan sisätiloihin. Meidän pihapiiriimme on pesiytynyt kaljasieppoja.

Kuvittele yksi örisevä mies, jolla on lavallinen kaljaa kaverina. Mies, joka huutelee toisille mitä sattuu, horjuu kännissä ja haastaa riitaa. Jep, kuulostiko kivalta? No, kerro se neljällä ja sijoita omalle kotipihallesi. Kuvittele oma lapsesi samalle pihalle. Miltä nyt tuntuu? Haluaisitko viedä lapsesi loitommas näistä ihmisistä? Minä ainakin haluan. Yleensä suuntaamme pojan kanssa lähipuistoon, jos näitä kaljottelijoita on (yhteisellä kerrostalon) pihallamme. Se on helpompaa. Tänään kuitenkin halusin jäädä pojan kanssa omaan pihaan, jotta tietäisimme, milloin isimies palaisi kotiin ja voisimme lähteä suorilta kauppaan. Lähdimme ulos. Ensimmäisenä kuulen päihtymyksenalaisen kysymyksen: "ei siulla friidu sattus olee röökiä?". Ei ollut. Hengitin sisään, nappasin pojan hiekkalelut terassilta ja kannustin kävelemään itsekseen hiekkatöihin. Virhe. Poika pyyhälsi kohti miehiä osoitellen sormellaan. Häntä kiiltävät kaljatölkit ja tupakasta nouseva savu olisivat kiinnostaneet. Häntä nauratti, mutta minua ei. Tervehdin miehiä ja hain pojan pois. En luottanut heihin pätkän vertaa. 

En ymmärrä, miksi ihmisten pitää istua päivästä toiseen julkisilla paikoilla ryyppäämässä ja ketjupolttamassa. Tuhoamassa hiljaa elämäänsä. Jokainen toki tekee elämässään ne omat valintansa, mutta kyllähän tuollainen vaikuttaa siihen elämään aika hurjasti. Siitä kärsii koko ihminen kokonaisvaltaisesti. Vaikka meidän naapureidemme mielestä maksan tuhoutumisella ei olekaan mitään väliä, kun on niin monta muutakin elintä (kuuntelin sivukorvalla poikaa kiikuttaessa), kyllä se vaan on aika tärkein elin. Sillä on ne omat tehtävänsä: hajottaa toksiineja, tuottaa sappea, muodostaa välttämättömiä aminohappoja ja varastoi verenkierron ravinteita ja vitamiineja. Aivan turha kapistus vai?

Toisekseen en ymmärrä, miksi tämän maratoonin on tapahduttava pihalla, jossa vieressä on lasten leikkipaikka. Toisaalta eihän se heidän murheensa ole, kun poika meinaa laittaa suuhunsa milloin tupakan tumppeja, milloin nurmikolle kilpaa heitettyjä kaljapullon korkkeja. Ei heidän tarvitse miettiä sitä, onko pihalle turvallista tulla. Tai sitä, millaisen mallin he antavat useille pihapiirin lapsille. Kunhan vain kaljaa riittää. Tiedän, minulla kiehuttaa ja olen asian suhteen aika mustavalkoinen, mutta silti. Ei tuollainen minusta äitinä kovin hauskaa ole. Minulla ei ole oikeutta mennä komentamaan heitä poiskaan pihalta, heillä on siellä oleskeluun aivan yhtäläinen oikeus kuin meilläkin. Mutta joskus sitä oikeasti toivoisi. Viis siitä, mitä minä asiasta ajattelen. Pojan turvallisuus on aina minulle se ykkösprioriteetti ja jos sitä uhataan, iskevät äidilliset suojeluvaistot pintaan. Niiden kanssa vissiin kamppaillaankin sitten kesän loppuun saakka. Tuskin nuo vielä pakkasella tuolla istuuvat. Toivottavasti ei. 

Yötissittely on historiaa

Siis oikeesti? Voiko tämä olla tottakaan? Miten tästä vierottamisesta selvittiinkin näin kivuttomasti? Ekana yönä poika huuti tissin perään. Seuraavana heräsi pari kertaa, jolloin riitti vain tutin ja peiton laitto sekä silittely. Viime yönä sama homma. Huhhei, me tehtiin se! Poika ei selvästikään tarvitse yömaitoa, sillä hän ei huuda nälkäänsä edes heti herättyään. Tosin sitten, kun sitä ruokaa eteen tuodaan, niin sitten se myös uppoaa. Myös se puuro, joka ehti olla aika usean aamun tahtojen taiston teemana. Nyt se menee jopa ilman sosetta! 

Olemmeko me vanhemmat sitten tyytyväisempiä? No totta helekutissa! Nyt pojalle tutinlaittajaksi kelpaa isimieskin ja homma hoituu huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Näin ollen me saamme paremmat yöunet kasaan. Tämä taas vaikuttaa piristävästi jaksamiseen ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte. Vaikka poika ei vielä nuku täysiä unia putkeen, on tämä silti huomattava parannus entiseen. 

Mitäs seuraavaksi? Maailma täyttyy vaaleanpunaisesta onnenhattarasta ja ratsastamme yhdessä onnellisena perheenä valkealla hevosella auringonlaskuun. Elämme elämämme onnellisina loppuun asti. Ja lehmät lentävät. Oikeasti meillä on suunnitelmana ruveta karsimaan myös päiväsyöttöjä, lähtien liikkeelle päikkärisyötöistä. Tosin isimies on onnistunut tässä pari kertaa jo ennestään. Nukuttamisen (nukahtamisen) jalo taito on ilmeisesti verissä, sillä poika nuokahti syliin telkkaria katsoessaan. Ja siitä eikun sänkyyn. Tätä ei liene kuitenkaan ole fiksua ottaa tavaksi ;) Päiväunimaitojen pois jättäminen tarkoittaa sitä, että meidän täytyy muuttaa päikkisrutiinejamme. Nyt olemme antaneet minifantin kainaloon, iskeneet tissin suuhun ja sen jälkeen kantaneet tuttia lupsuttavan lapsemme omaan sänkyynsä. Mitä siis tehdä toisin? Asiaa pitänee tutkia tarkemmin, mutta jos jotain hyviä vinkkejä tällaisen eläväisen tyypin nukuttamiseen on, niin otamme ne ilomielin vastaan! Ainakin suurempaan rooliin nousevat pojan vireystilan seuraaminen sekä hellyyden antaminen, jotta poika malttaisi rauhoittua unilleen. 

Jotenkin tosi haikeeta karsia näitä, mutta toisaalta onpa poika saanut nauttia äidinmaidontäyteisestä elämästä jo hyvän aikaa. Ei se silti tarkoita sitä, ettenkö tulisi kaipaamaan pientä tissitakiaistani sitten, kun viimein joskus lopetan imetyksen kokonaan. Onneksi siihen on vielä aikaa <3

Sopisi meidän minille.
Kuva Googlesta

Se oli viimein pisara!

Eilen tapahtui jotain,mitä me molemmat odotimme pelko perseessä:yömaitojen lopettaminen. Alex on siis tähän asti syönyt vähintään kerran yössä rintaa rauhoittaakseen itsensä sillä tavoin takaisin unille. Enää poika ei siis tarvitse tuota elämän eliksiiriä,joten päätimme,että unten on aika parantua itse kullakin. Niinpä se oli kerrasta poikki!

Käytännöistä sovimme jo enne pojan nukuttamista; isimies menisi ensin,minä hätätilassa,koska tuoksun liikaa tissinarkkarin mieleen. Silitämme, lohdutamme, rauhoitamme. Luomme pojalle kuvan,että on turvallista nukahtaa  ilman maitoakin. Varauduimme maanpäälliseen helvettiin,sillä poika todellakin on erittäin riippuvainen rinnasta eikä tahdo öisin huolia isäänsä lohduttajakseen. No..

Poika nukahti unilleen niinkuin aina ennenkin-tissin kautta pusut,halit ja unifantin viekkuun sänkyyn. Maksimoimme nukkumarauhan laittamalla itkuhälyttimen vahtimaan pienen unta ja suljimme oven. Poika nukkui. Jes! Kunnes kello tuli vaille kaksitoista.. Huuto alkoi. Ei sellainen pieni,vaan sydäntäraastava. Kuulosti siltä kuin poikaa olisi syöty elävältä. Hän tahtoi äidin ja maitoa. Isimies ohjeisti sulkemaan itkuhälyttimen,että saan nukuttua. Ja kasinpaskat. Minä kuuntelin sydän syrjällään toisen nyyhkytystä sängyllämme. Mietin,mitä helvettiä isimies tekee? Tekeekö se kaiken väärin? Jumalauta,pitäisikö mennä itse? Ei,en saanut. Itketti, suututti ja tunsin olevani paska mutsi. Niin ja tulihan siinä hetken mietittyä,mitähän naapuritkin ajattelivat. Kun viimein huuto lakkasi ja isimies palasi luokseni,olin äärimmäisen kiitollinen ja ylpeä hänestä. Puolitoista tuntia huutoa eikä hän menettänyt hermojaan. Eikä hän antanut periksi niinkuin sovittiin. Loppuyö saatiinkin sitten nukkua kaikessa rauhassa. Ensimmäinen yö oli jo erävoitto.

Ensi yönä lohdutusvuorossa olen minä. Voin jo kuvitella,kuinka poika ottaa pultteja maitokiellosta. Ja kuinka miljoona kertaa mietin pitäisikö sittenkin antaa vaikka edes vähäsen. Mutta ei,se on loppu ny. Ei enää unimaitoja. Saa nähdä kuinka pieni mies sen hyväksyy. Kaikki vaan peukut pystyyn,huomenna tulen kertomaan taas fiiliksiä! 

Näin fressi fiilis oli aamusta. Nyt olo on ihan huippu ja isimies nukkua tuhisee
 tuossa vieressä :)

Oodi isovanhemmille

Muistatteko,kun teini-iässä ne omat vanhemmat tuntuivat älyttömän rasittavilta nalkuttajilta,joiden suurin ilo oli toisten ilon pilaaminen? Ne jotka komensivat heräämään uuteen päivään ennen kahtatoista ja patistivat kotitöihin. Ne kaksi ihmistä,jotka tällä hetkellä ovat ainakin minulle älyttömän tärkeät. 

Myönnän, etten ollut mikään kaikista helpoin murrosikäinen hormoonihuuruissani ja päkäpäisyyteni kanssa. Väänsin kättä vanhempieni kanssa asiasta kuin asiasta, valehtelin ja tein vastoin käskyjä. Olin kiittämätön pikku nulikka, joka ei osannut arvostaa sitä, mitä vanhempani minulle tarjosivat. En turvallista kotia, omaa asuntoa, ostettuja koulukirjoja. Olin niin äksy, että välini vanhempiini huononivat. Luojan kiitos teini-ikä on kuitenkin ohi menevä vaihe ja minäkin olen aikuistuttuani pystynyt näkemään sen, miten kurjasti käyttäydyin noihin aikoihin. Silmien aukeamiseen on vaikuttanut myös äidiksi tuleminen. Nyt näen selvemmin, miten paljon vanhempani rakastavat sekä minua että poikaani. Miten paljon he ovat tehneet vuokseni. 

Minusta on ihan älyttömän ihanaa,että Alexilla on kahdet hänestä välittävät ja huolehtivat isovanhemmat. Mummot ja ukit,jotka odottavat pienen touhuajan vierailua ja antavat hänelle osan itsestään. Molemmista vanhemmista on tullut pojalle todella tärkeitä.  Erityisen valloittavaa minusta on kuitenkin seurata omien vanhempieni olemista Alexin kanssa. En ollut ennen nähnyt heistä tätä puolta, joka kuoriutui esiin sinä päivänä, kun he tulivat ensimmäistä kertaa katsomaan pientä nyyttiämme. Olivatko he tällaisia myös silloin, kun me olimme pieniä? Ei ihme, että muistan lapsuuteni onnellisena. 

En voi sanoin kuvailla,miten tärkeiltä omat vanhempani tuntuvat tällä hetkellä. He tukevat ja auttavat meitä,mutta tärkeintä on se,mitä he tarjoavat pojalle:turvallisen ja rakastavan mummolan,jonne voi aina tulla hyvillä mielin. Mummon ja ukin, joihin hän voi turvata milloin tahansa. Heistä paistaa kilometrien päähän se, kuinka tärkeä pojasta on heille tullut. He eivät ole moksiskaan siivosta tai siitä, että Alex sattuu heräilemään öisin. Sen sijaan he nappaavat villisti kirmaavan pojan syliin silmät kilpaa nauraen. Ehkä hieman hemmoittelevat, mutta se tehdään meidän rajojemme sisällä. 

Poika nauttii mummolan tutkimisesta,mutta sitäkin enemmän,kun sitä voi tehdä mummon ja ukin kanssa. Mummo ja ukki eivät nimittäin ole yhtä tiukkiksia kuin äiti,joka meinaa välistä kieltää kaiken kivan. On hauskaa seurata,miten nämä omat kasvattajani heittäytyvät hassuttelemaan ja hymyilevät kuin puuhevonen kuutamolla, kun poika tekee jonkin uuden tempun. Tai kun hän vain on. Ukkien kanssa on hauskaa tutkia kaikenmaailman vimpaimia ja moottorillisia laitteita, mummot taas laulavat, kiikuttavat ja hemmottelevat pientä herraa tuoreilla leipomuksillaan. Tiedän, että myös tulevaisuudessa meidän on helppoa mennä molempiin mummoloihin, sillä meitä odotetaan siellä. Vaikka välimatka onkin valitettavan pitkä, se on pientä siihen, mitä reissu mummoloihin antaa. Nyt tajuan, kuinka paljon meillä jo on. Olette hurjan tärkeitä meille <3

Tämä päivä on huomenna muisto. 

Tämä päivä on eilinen.

Jää mieleeni mummolan tuoksu

ja tunnelma leikkien.

Tämä päivä on hetkessä poissa,

uusi aamu jo sarastaa.

Pian aurinko ikkunassa kuiskaa:

huominen tulla saa.

Tänä päivänä opin uutta.

Tänä päivänä unelmoin.

Mietin elämän salaisuutta.

Kiitän kaikesta, minkä koin.

Loppuloman bucket list

Sehän loppuu ennen kuin varmasti huomaankaan. Se loma siis. Jäljellä reilu kuukausi, jolloin olen vielä vapaalla jalalla. Ottaako rennosti vai tehdä kaikki maailman asiat kerralla? Monissa blogeissa on vilahdellut kesän bucket listejä reilu kuukausi takaperin. Minä tein omani koskien näitä 47 lomapäivää. Kyllä, olen laskenut! :D Näinä viimeisinä päivinäni minä aion..

Käydä ainakin kerran rannalla ja jopa uidakin (kunhan vesi ensin lämpiää tarpeeksi tälle vilukissalle)

Olla bikinikunnossa=vetää bikinit päälle ja nauttia auringosta ilman ahdistusta

Syödä paljon jäätelöä

Urheilla jätskikaloreita vähän pois

Tuunailla projektejani valmiiksi

Laulaa! Uskokaa tai älkää, tätä minulla on ollut todella ikävä! Siis ihan oikeiden laulujen laulamista, ei vain niitä jänöjussin mäenlaskuja tai hämähämähäkkiä.

Syödä mansikoita niin paljon, että maha tulee kipeäksi

Uusia vaatekertaani

Kävellä paljain jaloin 

Nauraa rutkasti

Nuuskutella ystäväni pienen pientä vauvaa <3 <3

Maalata jotain abstraktia

Olla polttamatta itseäni auringossa, mikä epäonnistuu joka kesä

Löytää uudet balleriinat

Kierrellä kirppiksiä

Pussailla isimiestä

Pussailla pikku miestä

Nauttia Alexin riemukkaista touhuista

Stressata vähän vähemmän

Muistaa, miten hyvä tyyppi itse asiassa olen

Antaa itselleni omaa aikaa

Kokeilla pitkästä aikaa rullaluistelua (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi...)

Möyriä metsässä tutkimassa luontoa 

Juhlia 23-v synttäreitäni 

Istua hiekkalaatikolla vuoroin rakentamassa ja hajoittamassa maailman hienointa hiekkataideteosta

Lakata kynteni (viimeksi näin kävi ennen ristiäisiä)

Muistaa, että jokainen päivä on yhtä arvokas, oli se millainen tahansa

Olla onnellinen. 

Olipas siinä. Katsotaan sitten elokuussa montako on tullut ruksittua ;)

Häivähdys pinkkiä

On niitä perinteisiä tyttöjen ja poikien värejä. Pojille sinistä ja vihreää, tytöille hempeän vaaleanpunaista ja pinkkiä, vaikka henki menisi. Samalla linjalla myydään lastenvaatteita; tytöille pirtsakoita värejä ja kuvia, pojille löytyy suurimmaksi osaksi vain ummehtuneita värejä tylsine kuvineen. Kuka hitto sen kerran päätti vuonna nakki, että tän pitää mennä näin? (Tiesittekö, että historiassa vaaleanpunainen on ollut nimenomaan miehinen väri? That's right!) Kyllä pojillekin voisi olla hieman enemmän valikoimaa tarjolla tai sitten tämä äiti vierailee yhä useammin jatkossakin tyttöjen puolella.

Meillä ei osteta nimenomaan poikien vaatteita, vaan vaatteita, jotka näyttävät hyviltä. Perusvaatteita ja sellaisia, joissa on jotain pientä kivaa, kuten hauska kuva. Vasta eilen kävin nappaamassa H&M:n alerekistä yhden tyttöjen paidan ja olisittepa nähneet erään kanssashoppailijan ilmeen, kun hän katsoi ensin paitaa ja sitten poikaani rattaissa. Teki mieli sanoa jotain nasevaa, mutta tyydyin juttelemaan vain ihanan pirtsakalle pojalleni, joka mutusti punaista huiviaan. Isimieskin totesi paidan olevan suloinen ja sitähän se nimenomaan oli, suloinen. Jonkun mielestä varmaan liian tyttömäinen, mutta so what? Jokainen vanhempi tekee päätöksiä oman lapsensa pukeutumisen suhteen ja se meidän on vain hyväksyttävä. Se toisten kritisointi vain saa välistä ainakin itseni kiehahtamaan.

 
Nämä vaatteet voisin ainakin kotiuttaa meille H&M:n tyttöjen puolelta

Värit ovat vain värejä. Tytöille tarjotaan värejä laidasta laitaan, mutta vaaleanpunaiseen pukeutunutta poikaa katsotaan alta kulmain. Tuleekohan tuosta homo? Kuka idiootti voi laittaa jotain vaaleanpunaista poikansa päälle, hyi hitto! Minäpä minä, koska en välitä yleisistä käsityksistä kukun vertaa. On turha tulla natisemaan siitä, että värit tekevät ihmisestä homoseksuaalin tai kertoisivat jotain muuta ihmisestä, etenkin jos kyseessä on lapsi. Pieni ihmisen alku, joka ei edes ymmärrä, mikä on homoseksuaali tai miksei saisi pitää jotain tiettyä väriä. Värivalinnat eivät vaikuta siihen, millainen ihminen siellä vaatekerran alla lymyää. Jos isimies haluaa pukeutua vaaleanpunaiseen, niin siitä vaan! Itse asiassa hänelle kyseinen väri kävisi aivan mainiosti.

Alexilla on "tyttöjen" vaatteita, mutta tällä hetkellä tämä pinkkiä&vaaleanpunaistahattaraa-puoli on rajoittunut sukkiin, huiviin ja yhteen paitaan. Mikä itse asiassa on vähän harmi, sillä Alex rakastaa kaikkea pinkkiä ja keltaista! Pinkki valikoituu muiden värien joukosta hyvin nopeasti, kuten tänään kävi ruokakippojen kanssa. Ja se on minusta oikeastaan aika ihanaa tässä pikkulapsivaiheessa, nimittäin se tapa olla oma itsensä ja rakastaa niitä asioita, joita tahtoo. Alex on niin aidon onnellinen saadessaan kaulaansa vaaleanpunaisen huivin mustan sijaan. Tai kun hän saa valita mieleisensä värisen ruokakipon. Ja tuoko nyt sitten tarkoittaa, että hänestä tulee homo? No ei. Ja vaikka seksuaalisuus olisikin jotain "yleisestä" poikkeavaa, niin silti poika on oma upea itsensä. Poika, jolle tarjoan jatkossakin mahdollisuuden pukeutua vaikka pinkkiin mekkoon, jos siltä tuntuu. Kukapa minä olen kritisoimaan toisen tyylisilmää.

Minulla olisikin teille kanssatallaajille pieni pyyntö: antakaa edes lasten olla omia itsejään, yksilöitä. Antakaa heidän pukeutua mihin tahansa väreihin, printteihin ja kuvioihin ilman sitä ainaista "tämä ei ole tyttöjen/poikien vaate"-mantraa. Yhteiskunnan ja yhteisön paineet iskevät päälle sitten, kun he kasvavat. Antakaa heille vielä mahdollisuus kukoistaa maailman kaikissa väreissä!

Ugh, olen puhunut.

Katse syksyssä

Meillä on jännätty ja kovasti, nimittäin minun töitteni suhteen. Kävin viime viikolla neljässä eri työhaastattelussa syksyä ajatellen. Hain siis sijaisuuksia päiväkotiin lastentarhanopettajaksi- ja sain sellaisen! Eilen soi puhelin ja minut toivotettiin tervetulleeksi erääseen päiväkotiin, peräti elokuusta toukokuun loppuun, joten pätkä on ihan mukava. Tänään sitten onkin ollut soittelupäivä, sillä sain jo ensimmäisen kuun työvuorolistat sekä aloin selvitellä pojan hoitokuvioita; ne kun riippuivat minun töistäni..

Nyt voin onnellisesti todeta, että sekä minulle että pojalle on paikat syksyksi. Poika menee perhepäivähoitajalle, johon tulee vastaavanikäinen toinenkin poika. Niin ja siellä on myös koira, joka saanee aika paljon hellimistä tuolta meidän koirafanilta :D Tutustumaan pitäisi mennä tässä joku päivä ja tsuumaamaan, mihin poikamme onkaan menossa 17.8. alkaen. Niin, poika ei aloitakaan samassa paikassa heti kuun alusta, kuten olimme toivoneet... Täti puhelimen toisessa päässä tarjosi kyllä varapaikkaa, mutta se ei liiemmin houkuttele. Alex ehtisi juuri ja juuri tottua siihen varapaikkaan, kun taas tulisi vaihto, uudet kasvat ja täysin uusi varakoti. Kyllä mielessäni lenteli aika monta ärräpäätä, kun täti ehdotti isän jäämistä kotiin. Mut hei, mikseipä ei? Jos vaan isimies saa harjoittelupisteensä täyteen, se olisi oikeastaan aika hyvä järjestely! Isimies ja poika saisivat viettää laatuaikaa kahdestaan eikä minun tarvitsisi stressata pojan hoidon aloittamista samaan aikaan, kun itse yritän päästä työasioihin kiinni. Asioillahan on tapana järjestyä eikös?

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että minulla on noin kuukausi tätä "lomailua" jäljellä. Vauvavuosi on ohi ja on aika napata työkassi kainaloon ja painua tienaamaan elantoa perheelle. Jotenkin tämä on kuitenkin tosi haikeeta, sillä nyt olen voinut tehdä päivistämme mieluiseni; puuhata pojan kanssa milloin mitäkin ja lähtee aika lailla suunnittelemattakin esimerkiksi kirpparille tai vauvatreffeille. Pian se kaikki on ohi. Tuleeko minusta yliväsynyt mutsi, joka ei jaksa enää iltaisin möyriä lattialla tai lukea kymmenettä kertaa sitä samaa kirjaa saman päivän aikana? Muistanko antaa tarpeeksi huomioita pojalleni? Entä miehelleni, itseäni unohtamatta? Miten minä ja me selviämme? Sen näkee sitten syksyllä. Vaikka vähän pelottaa, niin silti olen aika innoissanikin, sillä pian pääsen tekemään sitä, mistä pidänkin: toimimaan ja puuhamaan lasten kanssa omien suunnitelmieni pohjalta! :)

Miltä teidän syksynne näyttää?

Vuosi sitten

Vuosi sitten olin synnytyssalissa ja kärvistelin supistusten kanssa toivoen,että pieni sinttimme ulkoistautuisi mahdollisimman pian. Olisin antanut mitä tahansa,että se kipu olisi loppunut kuin seinään. Jokin sisäinen palo ajoi kuitenkin minua eteenpäin kohti hetkeä. Sitä hetkeä,kun ensimmäisen kerran tapasin Sinut. Olit hieman sinertävä,kun kätilö laittoi sinut sairaalakaapuni sisään rinnan päälle. Hengityksesi rohisi ja kasvosi olivat pyöreät. Tuijotin sinua epäuskoisena,sillä siinä Sinä viimein olit. Sinä,joka olit yli yhdeksän kuukautta valmistanut minua tähän. Äitiyteen.Silti siinä hetkessä minusta tuntui,että olit hieman vieras. Katselin Sinua. Isäsi katsoi meitä. Meistä oli tullut perhe.

Tuosta hetkestä on muutamaa tuntia vaille tasan vuosi. Hullua,miten tämä aika rientää! Vasta tuijotimme pyöreitä kasvojamme ja mietimme,ketä muistutat. Isimiestä? Minua? Veimme Sinut lapsivuodeosastolle,josta Sinut kuitenkin siirrettiin teholle. Pelkäsin puolestasi suunnattomasti. Olin juuri tavannut Sinut ja silittänyt pientä poskeasi. En tahtonut luopua Sinusta hetkeksikään. Vietimmekin teholla aikaa isäsi kanssa niin paljon kuin vaan suinkin pystyimme. Valvoimme untasi ja hoidimme päivätoimiasi. Sinusta tuli vahvempi. Oma vahva itsesi.

Olet opettanut minulle niin paljon. Olet opettanut avaamaan sydämeni ammolleen ja rakastamaan niin palavasti kuin vain vanhempi voi lastaan rakastaa. Olet muistuttanut,että rakastaminen on välistä myös luopumista;et ole enää se pieni tuhiseva vauva,joka nukahti tyytyväisenä rinnalleni. Olet kasvanut isoksi,vaikka sitä on välistä vaikeaa hyväksyä. Onneksi meillä on muistoja. Olet muokannut minua ihmisenä. Olet kasvattanut minusta vanhemman,äidin. Äidin,joka tekisi vuoksesi mitä tahansa. Äiti,joka ei epäröisi hetkeäkään uhrata elämäänsä pelastaakseni omasi. Olet minulle kaikki kaikessa ♡

Olet reipas tutkijaluonne, jota maalliset murheet eivät liikuta. Sen sijaan juokset vapaana ja kiljahdat maailmalle onnesta. Löydät asiasta kuin asiasta jotain kiinnostavaa. Olet hurjan taitava ja opit uutta koko ajan. Hämmästytät meitä päivästä toiseen,näytät miten ihmeellistä pienen ihmisen elämä ja kehitys voikaan olla. Muistutat,miten maailmaa voikaan rakastaa puhtaasti ja pyyteettömästi. Tiedäthän,että sydämeni pakahtuu onnesta aina,kun tepsutat minua vastaan hymy korvissa? Ja sen,että usein pyyhin onnenkyyneleitä sinun tullessasi viereen kuiskaamaan sanan "äiti"? Se on sinusta hassua,mutta ei se mitään. Ollaan vähän hassuja yhdessä. Minä,isimies sekä Sinä. Maailman ihanin yksivuotiaamme ♡♡♡

1-v juhlat

No huh! Nyt ne ovat viimeinkin onnellisesti ohi! The juhlat, joita stressattiin ja laitettiin antaumuksella, onhan tuolla minillä vain kerran se ensimmäinen syntymäpäivä. Ja juhlat olivat mielestäni aika onnistuneetkin, että ei sitä kaikkea tehty ihan turhan tähden! Tämä selittänee siis hiljaisuutta täällä blogin puolella. 

Meillä vieraili 19 vierasta, joten meidän olkkari tuli aikasta täyteen juhlakansaa: mummoja, ukkeja, isopappa, serkkuja, eno, tätejä, setä, kummeja ja vaikka ketä! Kiitos, että tulitte juhlimaan meidän ihanaakin ihanempaa pikkuista miehenalkuamme! <3 Ja koska en jaksa suoltaa sitä kaikkea stressiä ja laittamista kirjoituksen muodossa, saatte tutustua pojan synttäreihin kuvaoksennuksen muodossa; nauttikaa! :D 

Tässäpä meidän juhlamenumme. Kaikki oli itse tehtyä, joista suurin osa jäi lauantaiksi ja sunnuntaiaamulle. Meilläkö kiire ja lämmin keittiö? Tältä äidiltä ei ainakaan kunnianhimoa puutu!

Pientä extrajännitystä toi se, että kokeilin tehdä kakusta ensimmäistä kertaa puolipallon muotoista! Tässä ensimmäinen pohja on jo valmiina kelmutetussa astiassa. Täytteeksi tein Kinuskikissan mansikkatäytettä sitruunaisella twistillä. Maistui!

Note to self: sokerimassa Ei pidä kosteudesta. t. pilkullinen kakku muuttui raidalliseksi. Harmitti muuten aika pirusti! No makuhan se on tärkein, eikös?

Kaikki tarjottavista oli laktoosittomia ja suurin osa myös gluteenittomia isäni keliakin vuoksi. Harjoittelin siis myös gluteenitonta leipomista!

Maman juhlatyyli

Ja itse päivänsankari laittamassa serpentiinejä paikoilleen <3

Vilinää riitti, kun kolme pientä puuhasi Allun huoneessa!

Kakun puhallusta

Niinku for real? :'D

Sokerinatsi antoi myös päivänsankarin maistaa kakkua aika snadisti. Tässä vaiheessa kiitin kovasti sitä, että kakkukin oli laktoositon! 

Liekö oli hyvvää?

Mitä Alexin paketeista löytyikään?

Mummo oli purkuapulaisena

Korvasuojaimet suuria seikkailuja varten (Alexille on luvattu jo täksi kesäksi traktoriajelu ukin kanssa :) )

Katuliidut taiteiluun

Varokaa vain te näiden kritisoijat; kohta on riemunkirjavaa asfalttia! ;)

Alex sai myös lempivärisensä kukan

Silityskirjan

Sekä äidin että pojan mieleen olevan kirjan! 

Kukkuu!

Laastareita

Altaan, uimarenkaan ja -pallon

Hiekkaleluja hiekkakakkuyrityksen ylläpitämiseen

Muumiemalimukin ja rieskan, joka on pojan herrrkkua

Ikean aterimia..

ja lautasia

Kakkutarpeita.
Kaikkea mitä toivoimme ja sellaisia, joita emme olisi osanneet edes odottaa, mutta silti lahjat menivät nappiin!

Juhlat olivat erittäin onnistuneet ja pieni minimme jaksoi puuhata yli neljään, vaikka nukkuikin ihan aamusta vain puolen tunnin päikkärit. Tarjoilut menivät kaupaksi eikä meillekään jäänyt näin ollen hirmuista syönviikonnäitäherkkuja-ähkyä. Ja mikä parasta, Alex nautti juhlistaan aivan älyttömästi! Kiitos teille rakkaat, kun ajoitte sieltä savon sydämestä tänne meille, arvostamme sitä suuresti! <3 Kivaa oli, mutta täytyy kyllä myöntää, että on ihan kiva, että seuraavat juhlat ovat sitten vasta vuoden päästä :D

Näin nuutunut mini meillä oli tänään <3