Känkkis ja pientä söpistelyä

Miksi meidän auringonpaiste vaihtuu myrskynmerkiksi aina silloin, kun isimies on vapaalla jalalla? Kysyn vaan. Onkohan tähän olemassa jokin looginen selitys? Ja jos on, niin voisi minullekin kertoa. Ongelma nimittäin syntyy silloin vasta, kun olemme kahdestaan. Isille vilkutetaan iloisesti ovella ja hymyillään velmumaisesti. Kuluu hetki ja se alkaa: jos lasken maahan, poika joko 

a)alkaa tehdä kaikkea kiellettyä järjestelmällisesti läpi ja jatkaa vaikka kuinka kieltäisi. Se on niin pirun hauskaa..

b) alkaa itkeä kuin syötävä. Sylistä ei saa laskea edes hetkeksikään tai muuten palosireeninkin ääni jää kalpeaksi kakkoseksi

tai c) yrittää joko purra tai repiä minua hiuksista. 

Ja meillä on aina niin mukavaa.. Voitte kuvitella,miten innoissani olen aina, kun isimies lähtee tuosta ulko-ovesta illalla. Aina sama kaava, vaikka itse olisin kuinka iloinen ja innostava. Leikit ei kiinnosta, syöminen takkuaa, hampaiden peseminen onnistuisi varmasti paremmin piraijaparven kanssa, iltarauhoittumisesta ei ole puhettakaan, saati sitten siitä, että poika menisi normaalisti unille. Äskenkin silittelin ja paijasin, mutta ei. Alex tahtoi vielä riehua, vaikka oli väsynyt. Myönnän, että tässä vaiheessa poistuin huoneesta, sillä minusta tuntui, että en kestäisi enää yhtäkään nipistystä tai fantin heittämistä. Laskin sataankahteenkymmeneen ja menin kääntämään pojan kyljelleen. Viimein se nukahti. Onko tämä sitä esiuhmaa kaikkineensa? Ja jos on, niin miten mie selviän sitten oikean uhmatuhman kanssa? Tsiisus!

Kyllä kylässä voi käydä känkkäränkkä...

Ja kun tämä purkautuminen on nyt suoritettu harvinaisen lyhyesti ja tiivistetysti loppuun, pääsen päivän kirkkaasti parhaimpaan ja odotetuimpaan asiaan: me kävimme Alexin kanssa katsomassa kahden viikon ikäistä neiti nöttöstä <3 Neiti kuuluu ihanalle ystävälleni Niinalle ja hänen avomiehelleen ja häntä oli ihmettelemässä kerralla koko meidän ystäväpiirimme, oikea murmelilauma. Itse näin pienen neidin jo samana iltana heidän palatessaan kotiin, mutta oli ihana päästä näkemään häntä myös vähän pidemmän aikaa kuin pelkältä vilaukselta. Tyttö oli niin pieni ja kaunis, täydellinen juuri sellaisenaan. Pienine sormineen, jotka puristuivat nyrkkiin unen rajamailla, tummine hiuksineen ja sievine nenineen. En voinut olla rakastumatta! <3 Ja se vauvan tuoksu oli suorastaan huumaava, kun hänet viimein syliini sain. Siinä hetkessä mietin, miten Alexkin on joskus ollut melkein yhtä pieni ja olisiko aika jo seuraavalle. Mutristaisiko hänkin suutaan noin hassulla tavalla? No, siihen saakka voin nauttia tämän pienen neidin kasvun ja kehityksen seuraamisesta. 

Alex taas ei juuri välittänyt vauvan läsnäolosta. Sen sijaan häntä kiinnosti tutkia ystäväni kotia ja erityisesti tarkkailla Verneri-hamsterin häkkiä innoissaan. Mikä itseni yllätti eniten oli kuitenkin se, että hän ei ujostellut ystäväni miestä laisinkaan-päinvastoin! Alex pyyhälsi hänen perässään kahvinkeittoon, tuijotteli hamsteria hänen sylissään ja oli niin hyvää pataa, ettei tosikaan! Siispä maailmassa on ainakin yksi mies näiden lähisuvun miesten lisäksi, joka ei ole maailman epäilyttävin olento :D Onneksi paikalla tosiaan oli enemmänkin porukkaa, sillä Alex meinasi saada aikamoisen mustiskohtauksen ottaessani vauvan syliini. Hän roikkui paidassani ilmaistakseen, että vauvan oli aika siirtyä aivan toiseen syliin, mutta viihtyi kuitenkin muiden kanssa sen hetken, että sain ihmetellä tuota pientä ihmettä. Ja oli hän kyllä niin ihana <3 Kotimatkalla Alexkin sitten malttoi avata sanaisen arkkunsa ja kiljui "Niiiinaa, Niiinaa" koko matkan. Kotona unta ei tarvinnut sitten enää houkutella, vaan äidin syli kelpasi mainiosti. Siinä se sitten oli. Meidän oma (iso) pieni vauva <3 

Kuiskaan varjelusta pienille jaloillesi, 

pienille vauvanpehmeille käsillesi.

Siunausta elämäsi hetkiin, 

rakkautta jokaiseen päivääsi.

Aarre suuri, sinisilmä

Suurin ihme maailman

<3