Tuli keskiviikkoilta ja piti mennä nukkumaan. Tuleva isä makasi ja tuhisi vierelläni, mutta itse en saanut millään unta. Pyörin, stressasin ja olo tuntui epätodellise virkeältä valvomiseen suhteuttaen. Oli liian kuuma, liian kylmä ja juoksin jatkuvasti vessassa. Lopulta päätin siirtyä olohuoneeseen tekemään sudokuja (raskauden loppuajan pelastus!), etten herättäisi miestä.
Kello kolmen kieppeillä aloin tuntea supistuksia, mutta niiden väli oli pitkä, joten ajattelin, että samapa tässä on tuskailla vähän lisää. Neljän kieppeillä supistukset kuitenkin voimistuivat ja niitä alkoi tulla ensin 10 minuutin välein. Kello viiden aikaan supistustelin 5 minuutin välein ja olin jo täysin varma, että nyt se on menoa. Kärvistelin itsekseni olohuoneessa, koska en halunnut herättää edelleenkään Villeä; kotona kun pitää pysyä niin pitkään kuin jaksaa ja kärsii :D Ville heräili seitsemän kieppeillä, jolloin kerroin asian laidan. Odoteltiin ja odoteltiin-kunnes supistukset "hävisivät" yhdeksän maissa.
Olin aivan maani myynyt ja tuntui, että kaikki romahti kerralla. Olin niiiin varma. Ville käski minut lepäämään ja mutustin lohdukseni kirsikoita, mutta itkulta ei voinut välttyä... Kello 12 supistuksia alkoi tulla taas, mutta entistä voimakkaampina ja heti 5 minuutin välein. Olo oli niin tukala, että soitin synnärille ja kerroin asian laidan. Pakkasimme tavarat kasaan (mies hieman jännittyneenä) ja lähdimme synnärille ajatellen, että ainakin selvitetään tilanne, jos ei kerta sinne jäätäisikään. Mutta kotiin ei enää palattu samana päivänä.
Saavuimme sairaalalle 13:35 ja minut ohjattiin huoneeseen numero 4. Kätilö kyseli toiveitani kivunlievitysten suhteen, johon vastasin haluavani ammeeseen lillumaan, muita katseltaisiin sitten ajan myötä. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja kätilö tutki tilanteen; 3 cm auki. Ja tämä tutkimus oli kivulias... Odottelin jonkin aikaa huoneessa, kunnes sain siirtyä toiseen huoneeseen lämpimään kylpyyn. Siellä lilluin pari tuntia eri asennoissa kärvistellen kovenevien supistusten kanssa. Ville toimi juomamiehenä ja tarjoili minulle jaffaa aina supistusten välillä ja auttoi asennoiden vaihtamisessa. Tässä vaiheessa jaksoin vielä nauraa ja jutella suppareiden välissä :D Heitettiin läppää keskenämme ja kuunneltiin musiikkia puhelimella, johon olin tehnyt synnytyslistan. Kun en enää kärsinyt olla ammeessa supistusten takia, siirryimme takaisin omaan synnytyssaliin.
Siellä sitten pääsin harjoittelemaan ilokaasun käyttöä. On muuten iloista tavaraa! :D Sitä hengittelin, kunnes olo oli niiin hirveä, että pyysin jotain vahvempaa. Tarkoituksena oli laittaa epiduraali heti, mutta anestesialääkäri oli turhan kaukana. Kätilö aikoi laittaa jotain miedompaa, kun lääkäri pamahtikin paikalle. Olo oli hirveä ja lääkäri käski mennä linkkuasentoon. Teki mieli sannoo, että mene ite, mutta maltoin mieleni. Tästä eteenpäin kaikki on hieman sumuista.
Muistan, että epiduraali helpotti suunnattomasti ja kivut hävisivät melkein kokonaan vähäksi aikaa. Pompin jumppapallon päällä, että viimeiset sentit aukeaisivat ja pääsisin ponnistamaan. Kalvot puhkastiin sitten klo 21:18 ja ponnistusvaihe pääsi alkamaan. Minulle piti laittaa oksitosiinia, että olisin tuntenut kunnolla supistukset. Itse ponnistusvaihe kesti noin puolitoista tuntia. Alunperin olin päättänyt, että en ponnistaisi selältään, mutta siihen lopulta päädyttiin. Aika meni sumussa ja kivun aaltoina. Muistan, että jossain vaiheessa olin hyvin epätoivoinen koko ponnistamisen suhteen, koska ennen en ole vastaavaa harrastanut. Kätilö taas katoili kesken kaiken kirjaamaan ja käski vain ponnistella... Onneksi sama kätilö oli kuitenkin tiukka ja kokenut ja käski jatkaa vain. Kuulemma olin ollut koko ajan silmät kiinni ja minua oli käsketty pitämään niitä auki. Kello 23:24 poikamme tuli sitten maailmaan.
Poika tuli takaraivotarjonnassa. 50 cm ja 4340 g; hyvin pieni mies näin ensisynnyttäjälle. Poika sai apgarpisteiksi 9, sillä hän oli hieman sinertävä. Poika hengitti vaikeasti ja valitti koko ajan. Myöhemmin selvisi, että lapsivesi oli ollut vihreää, jonka vuoksi poika haettiin minulta lapsivuodeosastolta aamuyöstä ja vietiin teholle.
Myös minä olin hyvin heikossa kunnossa ja pyörryin yöllä käydessäni vessassa. Seuraavana aamuna olin menettänyt jo paljon verta verihyytymien takia ja olin kahdessa eri tipassa. Minut siirrettiin tarkkailuun synnytysosaston puolelle, jossa lepäilin sen päivää. Pääsin käymään pojan luona vain pyörätuolilla ja oli kamalaa nähdä pieni miehemme lämpökaapissa päätipassa ja antureissa kiinni. Pojalle laitettiin siis antibioottia kolmesti päivässä viiden päivän ajan, otettiin labrakokeita aamuisin ja otettiin verensokereita jatkuvasti. Oli sydäntäsärkevää kuunnella vierestä pojan itkua näiden hoitojen aikana. Onneksi antibiootit kuitenkin tehosivat pikku hiljaa ja vauvan käsittelyherkkyys väistyi. Kävinkin n. 3 tunnin välein syöttämässä Alexia ja tekemässä perushoitoa. Syli tuntui kuitenkin omalla osastolla tyhjältä ja odotus oli pitkä. Onneksi minulla oli mies päivät seuranani ja tukenani.
Maanantaina saimme perhehuoneen ja pojan nenämahaletku poistettiin. Tiistaina saimme pojan lapsivuodeosastolle ja käytimme häntä teholla vain antibiooteilla. Koska pojan kunto oli jo hyvä ja antibiootit olivat tehonneet, pääsimme lähtemään eilen kotiin. Ainakin itse olin kuin tulisilla hiilillä koko aamun, sillä en halunnut jäädä enää yhtään pidemmäksi aikaa sairaalaan ja halusin pojan kotiin. Hoidossa ei tosiaan ollut mitään vikaa, vaan kaipuu kotiin oli vain liian kova.
Kaiken tämän jälkeen poika nukkuu tällä hetkellä meidän sängyssä maha täynnä. Edelleen mieltä kalvaa pieni pelko, kun lähtötilanne oli mitä oli. Entä jos.. Huomaan seuraavani pojan hengitystä todella tarkoin ja pelästyn, jos hän hengittää jotenkin "epänormaalisti"... Uskon, että opin kuitenkin ennen pitkää luottamaan, että kaikki menee oikeasti hyvin. Sitä ennen meidän tulee kuitenkin opetella tuntemaan toisemme.
Nyt tiedän, mitä äidinrakkaudella oikeasti tarkoitetaan.
 |
| Olet ainutlaatuinen, ihana, Ethän muutu sinä pieni ikinä, me rakastamme sinua |
.jpg)
