Mitä minulle kuuluu?

22 päivän bloggaustauko eikä se oikeastaan ole edes tuntunut niin pitkältä. Oikeastaan viikolta tai korkeintaan parilta. Ideoita postauksiin on tullut aina silloin tällöin, mutta itse toteuttaminen on jäänyt suunnittelun asteelle. Kännykällä en jaksa ruveta näitä väsäämään ja illasta koneen syliin ottaminen tuntuu aivan liian raskaalta. 

Aattelin sitten tulla jakamaan tänne hieman kuulumisiani ja saattaa tässä mukana näkyä myös, mitä meidän perheelle on tapahtunut tämän bloggaustaukoni aikana. Aloitan vaikka sillä, että olen ollut aika väsynyt viime viikot, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen läpikäynyt taas sellaista tunteiden aallonpohjaa, ettei mikään ylimääräinen touhuilu ole käynyt mielessä. Olen ollut väsynyt heti aamulla herätessäni, töistä lähtiessäni ja äärimmäisen väsynyt olen viimeistään ollut siinä vaiheessa, kun kotiin olen päässyt. Pieni loma ei tulisi siis pahitteeksi, vaikka vasta jouluilimmekin. Tuntuu vain, että keskityin oman itseni lataamisen sijaan yhteisen perheajan kartuttamiseen. Aika perinteistä meille äideille eikös?

Tänä aikana olen ehtinyt touhuta myös töissä vaikka sun vallan mitä ja järjestää siinä sivussa pojalle touhuja kotosalla. Olemme piirtäneet, värittäneet, tehneet kakkuja, muovailleet, leiponeet, rakentanu majoja, lista sen kuin vaan jatkuu. Olen käynyt kerran illanistujaisissa rakkaiden ystävieni kanssa ja kerran ottanut sen lisäksi omaa aikaa; eilen tunnin kirpparireissuun. Ei siis ihme, että kynttilä alkaa palaa aika monesta suunnasta... Olen äärimmäisen hyvä ihminen neuvomaan muita pitämään huolta hyvinvoinnistaan, mutta itse en osaa ottaa sitä omaa aikaa itselleni; tai ainakaan vaatia sitä. 

Tämän bloggaustauon aikana on vallinnut myös hillittömät pakkaset, kuten varmaan jokainen teistäkin on huomannut. Töihin siirtyminen hankaloitui, pojan kuljettaminen samoin. Emme päässeet pihalle ja töissäkin lapset alkoivat hyppiä seinille ulkoilemattomuuden vuoksi. Sen lisäksi pojalle nousi kuume viime tiistaina ja minulle lämpöä kahtena eri iltana. Useana iltana pohdin sitä, miten tällaiset asiat voi oikeesti kasaantua vai oliko se tunne vain omassa päässäni. Joka tapauksessa tuntui, että pikku hiljaa alkaa se oma sietokyky tulla täyteen. 

Ja niinhän siinä kävi, että kun kelit lauhtuivat, niin olokin on ollut parempi ulkoilun myötä. Tänäänkin olimme puolitoista tuntia mäenlaskussa ja lumitöissä ja olo on ainakin tuplasti parempi kuin perjantainta, kun kävelin kotiin -27 asteen pakkasessa naama jäässä. Ehkä tämä kaikki tosiaan on pohjautunut ulkoilun puutteelle tai sen vähäisyydelle! Toki osansa tuo sen oman ajan unohtaminen ja herkkupäivien paluu, mutta toivon näiden lauhempien kelien auttavan tähän depikseen. Ja jos ei mikään muu auta, niin pyydän tuota pienimmäistä halaamaan; se auttaa aina ainakin hetkellisesti <3

Lisää kuvateksti

Herra Minä itse, 1,5v.

On taas tullut aika tehdä hieman katsausta meidän miniyden maailmaan. Panttasin tätä postausta odotellen keskiviikon neuvolakäyntiä, mutta sepä peruuntuikin pojan kuumeilun vuoksi. Ei näitä kehityspostauksia ylipäätään enää tule niin tehtyä, koska sellaisia "suuria" taitoja ei opita joka kuukausi, vaan niitä entisiä hiotaan jatkuvalla syötöllä. On jotenkin mieltä laajentavaa ajatella, että synnytyksestä on jo yli puolitoista vuotta! Tuntuu nimittäin, että siitä on ikuisuus ja, että tuo pieni taskuraketti olisi ollut kanssamme aina. Ei sitä "entistä" elämää tule juuri muisteltua, kun tuntuu, että tää elämä on just tässä ja nyt.

Myös meidän mini on varsinainen hetkessä eläjä; kaikki tehdään täysillä niin hyvässä kuin pahassa. Puoliteho on ilmeisesti raukkoja varten, koska meillä harjoitellaan tekemään KAIKKEA itse, pompitaan äidin sylissä niin kovaa, että jalat irtoavat ainakin muutaman millin äidin jaloista ja lauletaan niin, että myös naapuripitäjässä tähdet alkavat tuikkia säikähdyksestä. On vesiselvää, että nuori herra A on perinyt äitinsä tulisieluisuuden ja vahvan temperamentin, vaikka kovasti toivoimmekin vauva-aikaan sen muuntuvan isänsälaiseksi. Toisaalta näyttäisi siltä, että juuri tuolla temperamentilla ja määrätietoisuudella hän jaksaa mennä vaikka läpi harmaan kiven oppiakseen jonkin asian. Kuten nyt vaikka palapelin teon; hakataan, käännetään, väännetään ja lopulta komennetaan äiti avuksi, jos ei onnistu. Pienellä avulla jaksaa taas harjoitella!

Alexille maailma on täynnä paljon uutta ja ihanaa ja siihen tutustutaan aika ennakkoluulottomasti; maistellaan, haistellaan ja kosketaan joskus ihan ilman lupaakin- ja käskyjen vastaisesti. Hän on näppärä kuin apina ja kiipeilee esimerkiksi ruokapöydälle aukaisemaan piparipurkkia tai tutkimaan aamupalalta jäänyttä juustohöylää. Hän ei myöskään enää liiemmin arastele, vaan illistelee jokaisella kauppareissulla tuntemattomille tai huikkaa vähintäänkin "moit" kassajonossa jokaiselle, johon hän saa katsekontaktin. Tuntemattomissa paikoissa hän tosin nappaa tuttua aluksi kädestä kiinni, mutta nimenomaan hän yleensä vetää talutettavaa uutta kohti. :D Tähän tutkimiseen liittyy myös aika oleellisesti sen oman tahdon esille nostaminen. Se on aivan hillittömän vahva! Minulle on monta kertaa todettu tän olevan vasta esiuhmaa, mutta aika oikeelle uhkalle tää välistä vaikuttaa, kun huudetaan, heitetään ruokaa, potkitaan, itketään suuria krokotiilinkyyneleitä ja mikä parasta: heittäydytään kiukuttelevaksi löllömakarooniksi milloin mihinkin. Kyllä meillä vanhemmilla on aina välistä pokassa pitelemistä, niin teatraaliseksi tuo joskus heittäytyy! Mutta sitäpä itseään se vain on; oman identiteetin etsimistä ja vahvistamista.

Ettei tästä postauksesta tule nyt niin mahrottoman raskas (kuten alku jo on), niin laittelen vielä ranskalaisilla karvoilla ajatuksia meidän ministä. 

Allu...

• Fanittaa muumeja ja mummoja suurella sydämellä. Synttärilahjaksi lienee hankintalistalla siis joko muumilaiva tai -talo ;)
• Olisi aivan loistava isoveli viime aikoina esiin nousseen hoivavietin myötä!Meillä hoidetaan nallea, vaihdetaan vaipat, pyyhitään pyllyt, nukutetaan hellästi silittäen, lauletaan, syötetään ja puhalletaan kuvitteellisiin pipeihin. Ihana, ihana, ihana <3
• Pussaa ja halii paljon! Joskus siihen päälle tulee vielä lämmin "Allu akattaa" (rakastaa)<3
• On pakkomielteinen Herra Hakkarais-pastilleihin ja kylpyyn. Meillä noita sanoja ei edes ääneen mainita, ellei niillä ole välittömät seurauksensa :D
• On äärimmäisen avulias. Hän on mukana kotitöissä ja auttaisi erityisen mielellään astianpesukoneen päällelaittamisessa. Kumma vaan, kun äiti ja isi yleensä kieltää tyhjän koneen hurruuttamisen ;)
• Rakastaa palloja! Lapsi innostui jouluaattona sählypallosta enemmän kuin mistään niiden miljoonan paketin sisällöstä...
• Kiittää aina nätisti
• Liikkuu erittäin ketterästi; heittää, fribailee, yrittää tehdä kuperkeikkaa, kiipeää vaivatta ja tanssii. Viime päivinä poika on tajunnut myös pomppimisen jalon taidon eli meillä asustaa pieni pupujussi!
• Harjoittelee ahkerasti elämän perusasioita kuten laskemista ja jääkaapin avaamista :D
• On tarkka päivärytmistään. Ulkoilun poisjättäminen on ollut näin pakkasilla aika kohtalokasta...
• Nauttii kirjojen lukemisesta edelleen! Meillä luetaan todella paljon ja se onkin ilmeisesti auttanut uusien sanojen hahmottamisessa
• On auto- ja traktorimiehiä.
• Ei tykkää äidin selityksistä, vaan mieluummin tukkisi korvat. Äidin laulaminen on nykyään välistä ehdoton nounou. Sen sijaan helariääninen Tuiki tuiki tähtönen Youtubesta kelpaa vallan mainiosti!
• Fanittaa loruleikkejä ja uutta Herra Hakkarais- laulukirjaansa
• Inhoaa kirpeää tomaattia ja ruoan odottelua. Erityisherkkuja taas ovat hirvipaisti ja parsakaali; ne lasten tutuimmat suosikit :D
• On tutisuu uniakaan. Siitä ei varmaan ihan hevillä luovuta tulevaisuudessakaan
• Omistaa 11 hienoa hammasta ja tehtailee kolmea uutta yhtaikaa!
• On tuottanut muutamia kahden sanan lauseita: "allu akattaa", "on pimiää",
• On ihastunut viime aikoina pähkinöihin, ystäväni mieheen, hoitokaveriinsa, tätiinsä, verhoihin, koska niiden taakse on niin hauskaa piiloutua, väriliituihin ja vaikka sun vallan mihin!
• Ja erityisen ihastunut hän on sanaan "anna". Sama sana tulee tuutista ulos, jos mitä tahansa on pienten rähmäkäpälien saavuttamattomissa. Vaikka se jokin olisi kesken ruokailua spotattu leivänmuru lattialla. PAKKO ANTAA!!!!
• On minisänköinsinööri: osaa sytytellä ja sammuttaa valot, laittaa johdon seinään, räpeltää tietokonetta. 

 Tällainen Herra Minä itse siis meillä. Reilu 19 kk ja tää vain valloittaa meidän sydämet joka päivä uudelleen. Mama loves you <3



DIY: tuunatut kynttilät

Oletteko työkin ihastuneet joulun aikaan kynttilöiden poltteluun? Meillä palaa kynttilät joka ilta olkkarissa, ne kun tuo tunnelmaa vaikka hämärämpäänkin iltaan. Olen jo pitkään ihastellut etenkin Kynttiläpajan kynttilöitä, haaveillut monista muistakin ja jättänyt ne lopulta kaupan hyllylle niiden suolaisen hinnan takia. Kun taas törmäsin jossain netin ihmeellisessä maailmassa tähän ideaan tuunatuista kynttilöistä, oli minun pakko kokeilla sitä heti. Ja kylläpä näitä päätyi aika moneen joululahjaankin ;)

Näihin tarvitset: 

- luonnollisesti tollasen ihan kunnon kynttilän. Värillä ei ole väliä, mutta valkoisessa kuviot näkyvät parhaiten. 

-lusikan

-kynttilän, jossa on tuli

- alustan, ettei steariini sotke pöytääsi

-servettejä

Ja ohjetta:

1. Irrota servetistä se päällimmäisin kerros, missä kuvio näkyy parhaiten. Leikkaa se kynttilän kokoiseksi pituussuunnassa ja mallaa myös kaistaleen leveys niin, että se yltää kynttilän ympäri. 

2. Lämmitä lusikkaa tulen päällä, se kestää aluksi hetkisen, mutta varo kuitenkin, ettei pohjaan tule nokea!

3. Aloita kaistaleen reunasta. Mallaa kohdalleen ja ala "silittää" sitä lusikalla. Anna lusikan olla aina kohdallaan hetken aikaa niin, että steariini sulaa ja tarttuu servettiin. Jatka painelua niin kauan, että koko servettiosa on käyty läpi. Tämä takaa paloturvallisuuden. Varo, ettet polta sormiasi! Tarkista vielä lopuksi, että olet malttanut "lusikoida" koko kynttilän :D

4. Anna jäähtyä ja ihaile. Pidä itselläsi tai anna lahjaksi :)

Näistä tuli aika nättejä, eikös vain? Ja näitä saa tehtyä just niillä kuoseilla kuin itse haluaa. Taidankin lähtee ostamaan Taika-sarjan servettejä ;)

En se minä ollut! Se oli...

Joku ehtii kaataa laatikollisen leluja lattialle. Se sama joku käypi näpistämässä leipää pöydältä, heittämässä viikatut pyykit lattialle ja paukauttamassa meidän pienimmäisen pään tahallaan pöydänkulmaan.  Joku ehtii tehdä aivan hiton paljon tuhojaan ja, kun Alexilta kysytään, kuka on vastuussa, vastaus tulee kuin kirkkaalta taivaalta: isi. Vaikka isi on toisessa huoneessa, ulkona tai vaikka vain toisella puolella huonetta. Se oli isi.

Mie en tiiä, mistä tää oikein alkoi, mutta varmaa on se, ettei se tule ihan heti loppumaan. Onhan se omalla tavalla hauskaakin, että meidän perheeseen on löytynyt se the syntipukki. Joku, joka vääntää ne haisevat kasat sinne pieneen vaippaankin; kuinka sie saatoit? :D Ja se ilme, kun isiä oikein katsotaan syyttävästi ja nauretaan päälle- priceless! Meidän pieni näyttelijänalku on alkanut tuikkimaan samalla tavalla kuin tähtöset meidän peruslurituksessa. Paitsi vaan, että tätä tähtöstä saa iltojen sijaan kattoa 24/7.

Ollaan meillä jankattu, ettei toisia saa huijata- mantraa, mutta eipä tuo ota tuulta alleen, kaipa noin pienen käsityskyky ei käsitä termiä huijata tai valehdella. Aika absurdia jopa olettaa sellaista meidän puoltoistaveeltä. Mutta pakkohan sitä on jo pohjustaa, ettei tuollainen oikeinkaan loppupeleissä ole. Onhan se hauskaa, mutta silti väärin.. Kaikkein hankalinta tästä tekee se, että meillä on pokassa pitelemistä tuon sepitystä suoltavan natiaisen kanssa. Kun se isi taaaas meni repimään keittiön laatikot auki ja nappaamaan sieltä puolet sisällöstä. Vaikka jäisi kiinni itse teosta, niin selitys pitää aika usein, etenkin, jos aloittaa kysymyslauseen sanalla "kuka". Ja päälle tulee se perus "ohhoh" ja "soosoo". Mie en kestä.!

On tämä vanhemmus aina vaan yhtä kakspiippuista soutamista ja huopaamista. Teenpä mitä tahansa, se on jonkun mielestä aina väärin. Joten totean tähän lopuksi, että meillä tullaan varmasti jatkossakin nauramaan näille kommenteille isin toilailuista. Isimieskin lienee fine tämän asian kanssa. Ja jos tähän jotain yltiöonnellista kirjoitetaan lopuksi, niin meillä opittiin sanomaan eilen " allu akattaa" eli rakastaa. Eli vaikka meillä huijataan, meillä myös mennään täällä sydän avoinna ja pusuhuulet törröllään ;)

Joko taas? ISIII? :D