Lapsen hakija/luovuttaja

Kiinnostaako teitä lukijoita päivähoitoon liittyvät postaukset? Sellaisia voisin kirjoitella muutamia, jos innostusta löytynee sieltä ruutujen toisilta puolilta; olenhan päässyt jo jonkin verran tähän päivähoidon maailmaan sisälle. Luetaan tämä sitten vaikka joko ekaksi ph-postaukseksi tai yhdeksi aivopierupostaukseksi :D

Tiedän, miltä tuntuu kiirehtiä hakemaan omaa lastansa hoidosta, kuinka hakutilanne voi mennä helposti mönkään ja mieleen jää vain pintaraapaisu oman kullanmurun päivästä. Aina ei vaan oikeasti ehdi tai muista jäädä höpisemään. Kenties on kiire kauppaan tai laittamaan ruokaa koulusta tulevalle miehelle ja pian ylikierroksilla käyvälle naperolle. Ehkä se napero vielä mankuu siinä pukiessakin juuri niin sopivasti, että tekee mieli lähteä hoitopaikan ovesta ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Kyllä siinä valonnopeuskin jää kakkoseksi, kun Goretex-kengät ovat jo jalassa ja pipo päässä. Moikataan heipat ja perus "huomiseen"- huikkaukset. Ja eikun kotia. 

Toisaalta tiedän myös, miltä tuntuu kohdata tällainen kiireinen vanhempi. Pahimmillaan se kiireinen vanhempi tulee sisälle juuri silloin, kun olemme pukemassa 20 muuta lasta saman aikaisesti. "No, kui on päivä menny?"-kysymys jää hetkeksi ilmaan. Yritän miettiä äkkiä, mitä se Pirkko-Petteri tekikään päivän aikana; söikö, joiko, mitä leikki ja ylipäätään kenen kanssa, nukkuikohan se kuitenkaan nukkarissa vai pelleilikö ja millainen yleisfiilis päivässä on ollut. Olikos se nyt tää vai tuo Paavo-Liisa? Tällä välin vanhempi hoputtaa lastaan pukemaan reippaasti päälle, että joutuuvat lähtemään. Viimein saan aukaistua suuni ja oksennettua kaiken muistamani pikakelauksella kelloaan katsovalle vanhemmalle. Yleensä se päivä on ollut ihan hyvä ja parivaljakko poistuu ovesta pää kolmantena jalkana. Eiiiii perrrhana, sillehän unohtu sanoa esimerkiksi, että aamulla mini oli tehnyt tosi hienon taideteoksen tai osallistunut innolla jumppaan. Ja myös unohtui muistuttaa hoitovuoroista. Jäipäs nyt vähän harmittamaan. Noo, huomenna päivä uus.

         

                      

Tiedättekö, miten tärkeää oikeasti loppupeleissä on vaihtaa sitä päiväinformaatiota keskenämme? Aivan älyttömän tärkeetä! Jos aatellaan, että lapsi on vaikka sen kahdeksan tuntia hoidossa per päivä, niin se tekee jo kolmasosan päivästä ja todella suuren osan lapsen hereilläoloajasta. Siun muksu on ne tuntinsa jossain muualla kuin omassa hoivassasi, eikö siis olisi ihan kiva tietää joka päivä, miten hänellä on mennyt? Joku toinen kasvattaa, hoivaa ja opettaa sinun lastasi aivan omalla tavallaan. Toiset vanhemmat tyytyvät siihen "ihan hyvin"- vastaukseen, mutta kyllä minä vanhempana haluan tietää enemmän, minulle tuo vastaus ei vain riitä. Haluan tietää, mitä poikani on tehnyt päivän aikana ja minusta on ihana kuulla pieniä yksityiskohtia hänen päivästään. Haluan tietää niin hyvät kuin huonotkin asiat ja aivan niiden omilla nimillään. Asioiden pimittäminen ei nimittäin kehitä kasvatuskumppanuutta. Onneksi meillä on ihana hoitotäti, joka kyllä kertoo pojan päivästä ilman ihmeempiä kysymisiä. On meitä kuulkaas vastassa ollut lapsi, jonka nenä on ollut auki, mutta sekin on sitä elämää; aivan samoin olisi voinut käydä ihan kotiympäristössäkin. Yritämme tässä luoda sitä avointa ja paljon puhuttua kasvatuskumppanuutta, onhan hoidon aloittamisesta vasta niin vähän aikaa. Mutta kaikki ajallaan. Pääasia on se, että luotto toiseen on kova pienestä aloittamisen jännityksestä riippumatta. 

Yllämainitun vuoksi olisikin hyvä, että ne hakutilanteet rauhotettaisiin mahdollisimman hyvin. Kiirettä voi olla mahdollista välttää esimerkiksi aikatauluttamisella ja omalla olemuksella. On mukavampi käydä sitä sinun lapsesi päivää lävitse rauhassa, sillä muutoin saatat todellakin saada sen pintaraapaisun. Sinulla on oikeus kuulla lapsesi päivästä, käytä se siis hyväksesi! Myös oma aktiivisuus on suurta plussaa; tyhmiä kysymyksiä ei ole. Voihan olla, että olet esimerkiksi huomannut kotona ollessasi jotain pientä tai suurempaa lapsessa. Eikö siis olisi hyvä kysyä onko jotain tapahtunut tai olemmeko huomanneet vastaavanlaista hoidossa ollessa? Ja jos emme ole, niin voimme seurata asiaa ja keskustella vielä uudestaan asiasta. Sinun ei tarvitse jäädä tiedottomaksi. Kysy ja kommentoi, jos sinusta tuntuu siltä! :) Lisäksi, kun hakutilanne on kiireetön, vaikeiden asioiden puheeksiotto on helpompaa. Omiin lapsiin liittyvät vaikeat asiat saavat meidät luontaisestikin hieman varpailleen, se on täysin ymmärrettävää. Kiireettömässä ilmapiirissä asiaa on helpompaa käydä läpi ja pohtia yhdessä ratkaisuja ja malleja toimintaa varten. (Tässä vaiheessa suosittelen, että kyseinen lapsi olisi sen aikaa esimerkiksi leikkimässä.) Kyllä minä ainakin lto:na toivon, että vanhemmat myös esimerkiksi keskustelevat asiasta kotona, jos olemme lapselle niin luvanneet päivän aikana. On tärkeää, että vedämme yhtä köyttä mahdollisimman yhteisin sävelin. Ja vaikka sillä hoitajalla olisikin jotain vakavampaakin kerrottavaa, minusta on äärimmäisen tärkeää, että siihen mukaan muistetaan mainita myös niitä hyvin menneitä asioita. Esimerkiksi ruokailussa pelleily ei saa upottaa alleen sitä, että lapsi on pukenut itse reippaasti ulos lähtiessä tai osannut ekaa kertaa hyppiä yhdellä jalalla viisi kertaa putkeen. Ne on niitä pieniä suuria asioita, jotka ovat lapselle tärkeitä ja mieltä nostattavia. Niistä on ihanaa kertoa sille vanhemmalle, kun pienet silmät alkavat loistaa onnesta ja ylpeydestä siinä vieressä. Sillä vaikka se päivä olikin ihan hyvä, se on sisältänyt, erästä lasta laitatakseni, monta "ihan huipunhuipunhassuu" hetkeä. 

Syksyinen seinä

Kuka muistaa nähneensä kuvan meidän poitsun seinällä olevasta ikuisuus teippausprojektista? Täältä voit sen käydä vilkaisemassa, jos on mennyt ohitse tai päässyt unohtumaan. Tosiaan siellä seinällä komeili jo tulloin toukokuussa puu lehtineen ja pupuketun alkuineen. Tässä välissä siellä seinällä on ehtinyt olla myös siili, mutta se sai lähdön pienen touhuajan toimesta, kun siilin piikit alkoivat hieman repsottaa. Pian olikin sitten koko siili jo irti! :D Toissapäivänä päivitin seinää vähän vuodenaikaan sopivammaksi. 

Lehdet ottivat tuulta alleen

Ja pupukettu sai hieman syysvaatetusta

Siellä se siilin pää on lattialla :D

Mitäs tykkäätte? Tuliko syksyisempi fiilis? Miulle ainakin toimii! :)

Inhimillisyys, tuo katoava luonnonvara

Minua ärsyttää nyt, siis ihan aikuisten oikeesti. Tää sama asia on saanut minut ymmälleni ja usein verenkin kiehumaan jo aiemmin, mutta nyt viime päivien uutisten myötä olen ollut pettynyt meihin ihmisiin. Meistä on tullut tunteettomia, omaa etuaan ajavia paskiaisia, jotka vähät välittää toisten hädästä tai ongelmista. On vain se oma napa, jonka ympärillä ei katsota. Onhan se oma napa aina uniikki ja paras ja blaatiblaa. Tämä on oma avautumiseni asian tiimoilta.

Tämä kaikki on mielestäni lähtöisin yhteisöllisyyden katoamisesta kaupungistumisen myötä. Perheet hajosivat, samoin yhteisöt, jotka olivat ennen ihmisille henkireikä sekä tuki ja turva. Ovia ei välttämättä pidetty edes öisin lukossa ja siltä naapurin Sirkalta pystyi milloin tahansa käydä pyytämässä kipollisen sokeria, jos se olikin aivan finito sunnuntaipullan leipomista aloitellessa. Lapset leikkivät pihalla ja möyrivät metsissä ja yhdellä hiekkalaatikolla saattoi olla monenkin perheen lapsia; vanhemmat kun luottivat vielä naapureihinsa. Mutta sitten teollistuttiin kovemmin, internet ja some tulivat kuvioihin ja maailmasta tuli jälleen pelottavampi paikka asua. Suomessa ei ole tietoakaan sodista, mutta sen sijaan me löydämme uhkakuvia muista sfääreistä. On pedofiileja, raiskareita, aineiden käyttäjiä, rattijuoppoja, you name it. Siis onhan tää mesta aika kamala paikka, jos ihan oikeasti aletaan miettimään, mutta siltikään emme osaa hakea tukea muilta, vaan luomme oman pienen pyöreän piirimme, jonka mukaan tanssahtelemme. Naapureita emme tunne, kenties emme edes moikkaa heille. Yhteisöllisyys ja inhimillisyys ovat tipotiessään. 

Toki kaikki meistä eivät ole saman muotin mukaisia, jolloin empatiakyky riittää vaikka auttamaan pyörällään kaatunutta pikkulasta sen sijaan, että ottaisi selfien hänen vieressään ja kirjoittaisi nyyhkytarinan Facebookiin. Vanhempana minusta tämä nykyinen kehityssuunta on vaan ihan järjettömän pelottava: lapsille ei pidetä tiukkoja sääntöjä eikä heitä opeteta kunnioittamaan muita. Luotetaan liikaa, että aika opettaa. Sillä voi toki päästä myös helpommalla, kun suostuu jokaiseen marinanaiheeseen eikä katkaise kierrettä. Uskokaa pois, se on helpompaa pikkulapsen kuin teini-ikäisen kohdalla. Hormonihuuruissa se kieltävä vanhempi vain yllyttää tekemään entistä kovemmin sen kielletyn hedelmän ja kohta ollaankin jo ongelmissa. Ja sitten ei edes kaduta, mikä on tosi huolestuttavaa! Jatketaan samalla linjalla ja lopun voikin kaikki arvata, ellei mikään tätä kierrettä saa katkeamaan. Olen viime aikoina törmännyt aivan silmittömän huonosti käyttäytyviin lapsiin ja nuoriin, jotka eivät kunnioita mitään tai ketään. Ihmisenalkuihin, jotka eivät esimerkiksi kunnioita auktoriteetteja, vaan tekevät miten mieli lystää. Tällaisten kanssa oma lapseni on tekemisissä; paitsi, että minun tulisi pelätä leikkikentällä vaanivia pedofiileja, en voi ikinä tietää, milloin esimerkiksi joku lapsista käy ihan huvin vuoksi läväsemässä poikaani turpaan räkäisen coolin naurun saattelemana. 

Lapset ovat yhteisöidensä peilejä, sillä he imevät niiden ideologian ja arvot itseensä. Kasvatuksella, lähipiirillä ja yhteiskunnalla on huomattavat vaikutukset lapsiimme. On huolestuttavaa, miten esimerkiksi some luo erittäin tiiviin viharakkaussuhteen natiaisiimme jo nuorella iällä, sieltäpä niitä aatteita on sitten helppo alkaa toteuttaa siellä oman päänkin sisällä. Menemme aivan liikaa valtavirran mukana ja terve maalaisjärki on kadonnut jo aikapäiviä sitten. Hyväksymme asiat sen enempää tutkimatta, koska esimerkiksi Iltalehti sanoo niin. Kriittisyys on jäänyt historiaan ja ryhmäpaine puskee päälle. Tästä pääsemmekin siihen asiaan, mikä tämän "pakko jumalauta avautua"- tulvan aiheutti. Kivittäminen. Joku hiton viisas ihminen oli pienessä mielessään oivaltanut, että SPR:n ja turvapaikan hakijoiden kivittäminen olisi jotenkin tosi hauskaa. Kerta ne nyt tulivat pilaamaan meidän kuoleman isänmaamme läsnäolollaan ja meidän omat, samaa verta olevat suomalaiset yrittivät auttaa heitä siinä. Kyllähän se oikeuttaa kivittämisen eikös? No ei. Vaikka kuinka ketuttaisi, purkaudu mieluummin vaikka sinne Facebookkiin ja luo niitä meemejäs, älä ihan oikeasti pura vihaasi muihin yksittäisiin ihmisiin. IKINÄ. Tämäkin kivittäminen on nostanut tässä maassa hurraa-huutojen määrän; joku oli uskaltanut tehdä sen mitä naapurin Perttikin oli miettinyt. Netissä keksitään kilpaa oikeutuksia muiden ihmisten pahoinpitelylle ja taas nauretaan sitä räkäistä naurua. Aallon harjalla on helppo ratsastaa.

Kuka meistä on pysähtynyt miettimään, miltä näistä kivitetyistä ja muutenkin todella lämpimästi vastaanotetuista, "painu sinne mistä tulitkin"- tervehdyksellä varustetuista ihmisistä on saattanut tuntua? He ovat tulleet tänne yhteiskunnasta, jossa huominen päivä ei ole varma ja joka on täysin sirpaleina. Monet heistä ovat lähteneen karkuun sotaa ja sen kauheuksia ja hakevat ihan oikeasti täältä Suomesta turvapaikkaa. En ala kertomaan, onko heidän tänne laskemisensa maamme taloudellisessa tilanteessa oikein vai väärin, vaan yritän avata tätä juuri tämän inhimillisyyden kautta. Jos sinulla ja perheelläsi olisi hätä, hakisitko siihen apua? Kun oma kotisi täyttyisi kaiken ahmivista lieskoista ja kaikki olisi menetetty. Yrittäisitkö hakea sitä apua vaikka väin väkisin jostain muualta? Vanhempana totean, että tekisin kaikkeni perheeni eteen. Lähtisin vaikka maailman toiselle puolelle uppo-outoon maahan, jonka kulttuuria en tuntisi. Jos vain minulla olisi tieto siitä, että voisin saada osaksemme jotain parempaa. Jos vain huominen olisi edes hieman varmempi. Luulen, että näillä ihmisillä päällimmäisin tunne on edelleen pelko eikä "suvaitsevainen" yhteiskuntamme auta tätä asiaa yhtään. Päinvastoin, maamme päämiehet ovat jopa hiljaa hyväksyneet tällaisen "pienen vastarintaisuuden". On siis varmaan ihan ok kivittää ja pahoinpidellä muita ihmisiä jatkossakin. 

Leikittelin tuossa hetken aikaa ajatuksella, mitä olisikaan tapahtunut, jos yllämainitut kivittäjät olisivatkin olleet näitä turvapaikanhakijoita. Silloin aikaan oltaisiin saatu varmasti hitonmoinen kohu, FB olisi täyttynyt adresseista rajojen sulkemiseksi ja roskalehdet olisivat saaneet painaa numeroitaan tuplaten ihmisten lukiessa raivoisan tarkkakohtaista selostusta siitä, mistä kivet olivat tulleet, montako niitä olisi ollut ja mitä seurauksia heittäjälle olisi tullut. Vähintäänkin oltaisiin vaadittu vanhanaikaista kuolleeksi kivittämistä. Missä siis ero? Kuoleva isänmaallisuusko se nostaisi päätään? Mihin unohtuisi se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja yhtä tärkeitä? Näin ollen perustellen onkin hassua, että mistään ei löydy tiloja näille turvapaikan hakijoille. Kukaan ei tahdo kuulemma ongelmia naapuriinsa. Olen saanut seurata hyvin aliarvoista keskustelua siitä, miten kaikki nämä ihmiset voisi hoitaa natsisaksan tyyliin tai majoittaa vaikka metsiin. Sehän se olisikin ihmisarvon toteuttavaa. 

Toki tuntematon pelottaa meitä aina ja se on aivan ymmärrettävää. Silti peloille ei pidä antaa valtaa, vaan pikemminkin ottaa siitä kiinni. Itse olen pärjännyt aika hyvin ohjenuoralla, jonka opin jo lapsena: tee toisille niinkuin toivoisit heidän itsensä tekevän sinulle. Tämä edellyttää joskus omien pelkojensa kohtaamista. On totta, että kaikki Suomeen tulevista ihmisistä eivät varmasti noudata meidän kulttuurimme sääntöjä, mutta samalla lailla tällaisia mätiä omenia löytyy meidän kantaväestömme joukostakin. Mielestäni meidän täytyisi antaa ihmisille mahdollisuus. Etsiä sieltä jostain edes hitusen sitä lähimmäisen rakkautta muille jaettavaksi ja miettiä, mikä sitä suurta vihaa tai pelkoa ylläpitää. Jokaisen olisikin syytä hillitä näitä suuria tunteitaan ja miettiä ennen sanojaan ja tekojaan. Meistä monilla on paljon ja voisimme auttaa kanssakulkijoitamme tarvittaessa. Tämä minunkin tekstini saa varmasti jonkun negatiivisia tunteita ja olen siitä erittäin tietoinen. Se on tunteilla ja mielikuvilla väritetty, mutta silti seison sen takana. Jos sinulla siis on jotain kommentoitavaa, ole hyvä vain! Rakentava keskustelu on aina tervetullutta asian tiimoilta, viime aikoina kun olen joutunut hyvin pitkälle tyytymään vain ääripäisiin selostuksiin lähinnä tuosta turvapaikanhakuasian tiimoilta. 

Uhkaako inhimillisyyttä todellakin lopullinen katoaminen?

Nälkäinen napero

"Älä lähde nälkäisenä kauppaan"- mantra voisi mennä nyt pienen mankelin läpi ja muuttua muotoon "Älä koskaan lähde nälkäisen lapsen kanssa kauppaan." Sellanen fiilis nimittäin jäi eilisen kauppareissun jäljiltä. Isot ruokaostokset Prismassa eikä sitä perhanan autokärriäkään otettu. Minulla oli nälkä ja poika tuntui jotenkin äksylle jo heviosastolla. Kaupasta lähdettäessä minijäbä yritti kurottaa isosta IKEA-kassista (ainut oikea kauppakassi lapsiperheelle!) ensin riisikakkuja. Sitten paprikoita ja kun isi tai äiti kielsi alkoi kova "muttakunmietahoooon"- huuto ja itku. Perkele, äkkiä autolle. 

Isimies nappasi ulvovan palopostin syliinsä ja minä työnsin kärrejä autolle, joka onneksemme olikin aika lähellä ulko-ovea- kiitos aikaisen kauppareissuajankohdan! Poika autoon, ruoat autoon ja molemmille nälkäisille pieni pala juustopatonkia takakontista. Hiljaisuus laskeutuu. Huh! Annan pojalle Kontista löytyneen muumikirjan käteen ja käynnistän auton. Pojan ilme vääntyy nurinkuriseksi ja muumikirja lentää vaihteiston päälle. Kotiin on vielä ainakin kymppikilsa matkaa ja minä valitsen hitaimman reitin siinä kaaoksessa. Tyhmä, tyhmä minä! Isimies illistelee ja taputtaa takana tahtia yrittäen saada poikaa vähän edes unohtamaan nälkänsä. Kun eihän se naksupussi tälläkään kertaa sattunut tulemaan reppuun mukaan vai jäi nakottamaan keittiön kaappiin. Viimeiset kilometrit tuntuvat vaihtuvan ainakin kymmenkertaisiksi ja kaasua tekisi mieli painaa. Tyydyn kuitenkin ajelemaan neljääkymppiä ja hidastamaan jopa hidasteen kohdalla. Toisaalta eikö meidän auto ois menny hälytysajoneuvosta, kun pieni punainen sireeni huuti etupenkillä? Ikkuna vaan auki, niin olis varmaan ajanu saman asian..

Kotiin päästessä pojan on aina aivan PAKKO päästä purkamaan ostoskassit. Niimpä pidämme jääkaappia aivan liian pitkään auki, kun pienet kätöset nostelevat insinööritaaperon tyyliin aivan liian heppoisia viilipurkkeja käsiini. Jopa painavat maitopurkit hän nostaa ylpeänä ja jatkaa töitään, kunnes yhtäkkiä tavaroiden tulo pysähtyy. Eiiii perhana, kaverilla on omenapussi suussa ja hän yrittää purra palasia nälkäiseen pikku kitaansa. Onneksemme pussi ei ollut hajonnut; nostamme sen pöydälle ja jatkamme pohjattoman kassimme purkamista. Miten paljon ruokaa näin pieni perhe oikeesti voikaan tarvita?!? Kun taas käännän pääni, pojan suussa on banaanipussi. Ja pian taas tomaattipussi, ei nyt oikeesti! Kun nostan kaikki mahdolliset nakertelukohteet pojan käsien ulottumattomiin, alkaa kovin tuttu valituslaulu. Heitän pinaattiletut ja perunamuusin isimiehelle ja käsken lämmittää niin hemmetin nopeesti, että saadaan pieni tiitiäisemme hiljaiseksi. Ohjeistan myös laittamaan veden kiehumaan, jotta voisimme itse syödä niinkin ravinteikkaan aterian kuin pussinuudeleita. Koko kööri rauhoittuukin, kun saa eteensä äpöstä. Tosin ne perhanan letut eivät edelleenkään tahdo maistua meidän kulinaristille ja muusikin jää aika koskemattomaksi. Raejuusto ja maito sentään maistuvat ja piltti rauhoittuu. Ensi kerralla se naksupussi lähtee takuuvarmasti mukaan.

Kovia kokeneet uhrit

Ja iloinen pikku veikko :3

Ps. eilen meidän naperolle tuli lasiin jo 15 kuukautta, aika hurjaa ja samalla niin kovin ihanaa! <3

"Kyllä on niin poikamainen poika"

Eräs tuttavani totesi näin katsellessaan poikani touhuja. Hän puuhasi normaaliin tapaansa, nauroi touhuilleen ja kiljui hieman milloin millekin. Vastasin tuttavalleni jotain ympäripyöreetä, kuten "joo", ja keskustelu päättyi siihen, mutta jonnekin mieleni syövereihin jäin pohtimaan tätä kommenttia. Millainen on poikamainen poika? Miksi juuri Alex on sellainen? Kuka ei ole?

Perhana, olisi pitänyt kysyä eikä jäädä tuppisuuna miettimään ihan itse tätä asiaa. Oliko Alexin ulkonäkö jotenkin erityisen poikamainen? Viime aikoina kukaan ei tosin ole luullut poikaani tytöksi, saati haukkunut häntä tyttömäiseksi homon aluksi, niinkuin eräs pihallamme hengaillut jäbä kerran totesi. Teki mieli puolustautua leijonaemomaisen suuresti, mutta tyydyin toteamaan poikani pukeutuvan ja käyttäytyvän aivan normaalisti ja vein poikani leikkimään muualle. Ärsytti. Siis nimenomaan se, että noin pientä haukuttiin ulkonäön/vaatteiden takia homoksi. Normaali "onkos tämä tyttö"-kysymykset ovat ihan fine ja arkipäivää, mutta tuollainen nostaa sen äidin suojeluvaiston pintaan hyvin voimakkaasti.  Kun tuttavani sitten totesi kommenttinsa poikamaisuudesta, poikani päällä ei ollut suinkaan mitään vaaleanpunaista, vaan vaaleansinistä, harmaata ja mustaa. Siis ihan pertsa poikavärejä. Poikani oli siis verhoutunut poikuuden utumaiseen värimaailmaan, joten olisiko se voinut aiheuttaa aiemmin mainitun mielleyhtymän? Ne jotka vähänkään enemmän tietävät meidän (minun) vaatepolitiikkaa, tietävät, että ostan pojalle kivannäköisiä vaatteita- väristä ja kuvista riippumatta. Isimiehen kauhistukseksi ostin nimittäin eilenkin Alexille pinkit farkkuleggarit sekä keltaiset, joissa oli valkoisia sydämiä. Joo, kyllähän ne vaatteet aiheuttaa mielleyhtymiä meissä kaikissa. Asiasta tai sen vierestä olen raapustellut jo täällä.

Vai oliko poikani luonteeltaan jotenkin erityisen poikamainen? Mitä näemmekään yleisesti peruspojan luonteenpiirteinä? Riehakkuutta, kovuutta, kekseliäisyyttä, kilpailuhalukkuutta, reippautta? Pojathan on poikia on hyvin yleinen selitysmalli monessakin tilanteessa. Entäs sitten, jos poika ei olekaan edellämainitun muotin mukainen? Kenties hän onkin herkkä, ujo, kömpelö tai kiinnostunut kaikesta kauniista. Tekeekö se hänestä vähemmän poikamaisemman? Totaalisesti ei. Poikia on erilaisia. Lapsia on erilaisia. Niin on aina ollut, mutta yhteiskunnassamme on vallinnut tietyt mielikuvat molempien sukupuolten roolituksista ja määritteistä. Samassa yhteiskunnassamme, jossa edelleen esimerkiksi sisustuksesta kiinnostuminen leimataan hyvin nopeasti homomaiseksi. Kyllähän se telkkarin Teuvokin on homo niin kyllähän tuosta naapurin Santeristakin tulee sellanen, kun kiiltävistä kivistä tykkää. Äkkiä nyt joku auto sille käteen ja kaivuri toiseen! Joku roti nyt sentään. Meidän mini tykkää kaikesta kauniista ja hyvä niin. Sehän on vaan merkki ympäristön tarkkailusta ja esteettisistä näkemyksistä. Minusta on hauskaa tutkia mummolan seinäryijyä minimiehen kanssa uudestaan ja uudestaan tai ihastella korulaatikoideni sisältöä yhdessä. Toisaalta poikani saa olla myös touhottava itsensä ja sen myötä loukata itsensä hölmöilynsä seurauksena. Silloin tehtäväni on hoivata ja puhaltaa pipiin, mutta en todellakaan aio rajoittaa poikani luonnetta mitenkään!

Mielestäni lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, tulee kasvattaa yksilöinä. Kannustaa heitä vahvuuksissaan ja tukea harjoittelemaan heikkojen asioiden kohdalla. Meidän aikuisten olisi hyvä tiedostaa, millaista käyttäytymistä odotamme ja näin ollen sallimme lapsillemme. Vallitsevat käsitykset sukupuolijaosta vaikuttavat meidän jokaisen käsitykseemme edellä mainitusta. Pahimmillaan voimme tukehduttaa lapsen luontaisia ominaisuuksia ellemme näin tee. Älkää kasvattako lapsianne koviksi. Lapsen herkkyys saattaa aiheuttaa aikuisessa huolenaiheita selvitytymisen suhteen tässä kovassa maailmassa, mutta uskokaa pois, haavoittuvuuden tukahduttaminen voi johtaa lopulta tiettyjen tunteiden välttelyyn ja lopulta kokonaiseen tukahduttamiseen. Älä pyydä lasta olemaan jatkuvasti reipas, erilaisille tunteille on annettava tilaa tulla. Kiinnitä myös huomiota kannustamisen ja kieltämisen suhteeseen. Jos lapsi on vähänkään enemmän menevämpää sorttia, aikuinen ajautuu helposti neuvomaan, kieltämään ja torumaan positiivisen kannustamisen sijaan. Uskokaa pois: lempeät kädet vievät viestin paremmin perille kuin vihaiset. Jos energiaa tuntuu olevan liikaakin, voi sitä ohjata purkamaan jollain keinoin ja fiksusta käyttäytymisestä tulisi muistaa kehua, vaikka kyseinen asia voi aikuisesta tuntua arkipäiväiseltä ja pieneltä. Lapselle kiitoksen ja kehujen saaminen on parempaa kuin karkkipäivä. 

Vaikka maskuliinisuus jyrää feministisyyden edelleen aivan 6-0 ja tyttöjä kannustetaan esimerkiksi hurjista tempuista, jotka pojille ovat arkipäivää, tulisi meidän tukea pojilla myös niitä tyttömäisiä piirteitä. Lapsilla on oikeus ilmaista itseään ja tulla hyväksytyksi omanlaatuisinaan. Lapsen ominaisuuksia ei voi karsia mieleisekseen. Myönnän itsekin ajatelleeni aiemmin, että tytön kasvattaminen olisi jotenkin helpompaa kuin pojan tukeminen nuoreksi, fiksuksi miehenaluksi. Mutta voi kuulkaas, ei niitä lapsia loppupelissä kasvateta sukupuolen mukaan. Tärkeintä on pystyä näkemään lapsi ominaisuuksineen, yksilönä. Rakastaa, antaa hellyyttä, tukea suoraan itseilmaisuun ja pysyä rinnalla tapahtui mitä tahansa. Arvostaa lasta kokonaisuutena. 

Ps. mitäköhän se tuttavani tarkoitti? 

Kaksi väliaikaisesti ilman kolmatta

Kaksi syöjää aamupalapöydässä. Kaksi lusikkaa, kaksi mukia ja kaksi kulhoa. Vain kaksi kirjojen katselijaa, tornien tekijää tai yhdessä kiikkujaa. Iso ikävä ja kaipuusta kiukutteleva taapero. Hoidan kaiken yksin, alusta loppuun. Välistä vastaan puhelimeen kilahteleviin tekstiviesteihin. Niiden lähettäjänä on isimies.

Meidän isimiehemme lähti perjantaina työkeikalle Seinäjoelle ja Vaasaan. Pakkasi tavaransa ja lähti,. Tai no myö se vietiin bussiasemalle pienellä punaisella Corollallamme. Vähän niiskutettiin takaisin kotiin ajaessamme ja siinä se sitten oli: yli kolme päivää ilman isiä ja avomiestä. Kolme pitkää päivää ilman apukäsiä, joille piti keksiä vanhaan, mutta jo unohdettuun kotiäitimalliin tekemistä. Tunti hassulta ja jopa pelottavalta jäädä kaksin kotiin pojan kanssa. Mietin, kuinka jaksaisin, kuinka selviäisin ja entä, jos jossain vaiheessa tuntuu siltä, ettei kotona olo voisi kiinnostaa lokinpaskan vertaakaan. Ja voi kuulkaas, niitä hetkiä riitti! Meillä nimittäin pojalle tuli flunssa tuon ikäväkiukuttelun seuraksi. Yskitti ja niiskutti. Äiti kirosi mielessään "Oliko ihan pakko?Seriously?" Mutta pakkohan se oli uskoa ja mukautua vallitsevaan tilanteeseen.

Yllätyksekseni myö pärjättiin oikein mainiosti! Keksittiin tekemistä ja välistä vaa löhöiltiin sylikkäin. Leivottiin, syötiin tuoreita juustosarvia, rakenneltiin, ulkoiltiin, käytiin kirpparilla, tehtiin vaikka mitä! Niin ja kävihän meillä kylässä myös ystäväni pienen pienen neitinsä kanssa, joka oli kasvanut taas yhden hujauksen viime kerrasta <3 Alexillakin heräsi jokin vauvanhoitovietti taas uudestaan, kun ennen ja jälkeen vierailun on kovasti hoidettu pientä vihreäpukuista vauvaa ja syötetty sille makkaraa höystettynä vesimelonikakulla. Noina hetkinä elämä tuntui oikein leppoiselta ja oikeasti tuli jo hieman ikävä sitä kotiäitiaikaa. Kunnes unet menivät plörinäksi.

Siis ihan oikeasti joka ikiset. Näinä kolmena yönä. joina olen ollut pojan kanssa kaksin, hän on herännyt 6-8 kertaa yössä aiemman mahdollisen yhden heräämisen sijaan. Heräily on lähinnä johtunut kamalan kovasta yskimisestä, jonka seurauksena tutti on lentänyt suusta ulottumattomiin. Ja sitten on pakko kutsua mama avuksi parkaisemalla niin kovasti, että olen herännyt siihen sekunneissa ihan ilman itkuhälytintäkin. Voitte ehkä kuvitella, että siinä kahdeksannen kerran kohdalla viimeistään on alkanut kyrsiä koko show- etenkin kun tämä unipelleily on päättynyt aina noin kuuden maita iloiseen "äitiiih"- huutoon. Taapero on hereillä eikä sitä saa nukkumaan edes nuijanukutuksella.

Molempien univajauksesta johtuen meillä ollaan räjähdelty niin puolin kuin toisin ja naapurit ovatkin varmaan päässeet kuulemaan tosi päteviä argumentteja, kuten "koska äiti sanoo niin", "en jaksa kuunnella enää tuota" ja taaperon tärykalvot  rikkova "äääääääyyyääääääyäääääää". Laadukasta varhaista kommunikointia siis. Myö ollaan molemmat pojan kanssa vaan niin perin temperamenttisia tapauksia, mikä näkyy (isimiehen epäonneksi) erityisesti väsyneenä. Jossain ne miunkin rajat menevät ja se ylitty jo siinä vaiheessa, kun yritin kuoria kasviksia kasvissosekeittoon ja poika huuti kuin syötävä jalkojen juuressa, yritti repiä kaappeja auki ja viimein puri minua jalasta saadakseen huomiota. Ja tuo sama meno jatkui koko sen hiton keiton valmistumisen ajan... Ohjaisitko sinä nätisti lapsen leikkimään tai puuhaamaan jotain muuta? Pyytäisit olemaan hetken hiljaa? Kokeiltu ja täysin turhiksi todettu. Siispä kilpahuutaminen oli paljon hauskempaa ja aikuismaisempaa- not.

Tosin olen itsestäni ihan älyttömän ylpeä, sillä olen selvinnyt todella hyvin vähäisiin uniin suhteutettuna. Ruoat olen valmistanut itse ja ne ovat olleet terveellisiä kalapuikkoja lukuunottamatta. Mutta hei, meidän taapero syö kuin syökin näköjään kalaa, jes! Pyykkiä olen pessyt, mitä olen kerennyt ja nekin ovat viikattuina kaapeissa. Mutta erityisen ylpeä olen siitä, että tiskipöydällä ei ole tällä hetkellä yhden yhtä astiaa. Kaikki olen saanut tiskattua aina ajallaan, mikä siis yleensä on sen isimiehen heiniä. Meillä on hitto vie niin siistiä, että vaikka voisi tulla niitä kuuluisia yllätysvieraita, joita inhoan sydämeni pohjasta! Ja hoitokuviotkin menivät ihan nappiin. Turhaan niitäkin stressasin. Mutta niin, on se ihan kiva juttu, että isimies tuleekin jo täksi yöksi kotiin. On sitä ollutkin jo ikävä ja sängyssä on ollut liian ihanaa rullautua ison peiton sisään ;) Nostan taas sitä kuvitteellista hattua ihan ältsin korkeelle teille yksinhuoltajille. Ei tää elämä kahestaan muksun kaa oo niin helppoo, mitä voisi kuvitella. Äkkiä sitä apukäsiparia alkoi kaipailemaan. Ootte aika supereita!

Nyt tää mamma lähtee viettämään viimeisiä hetkiään vapaana. Ja se hetki pitää sisällään telkkarin, pehmeän sohvan nurkan sekä dipin ja maissinaksuja, joka muuten on uusin paheeni. Odotan koputusta terassin ovella ja annan ison halin kaivatulle reissaajalle. On kiva, että tulet viimein kotiin luoksemme <3

Vielä hieman kuvia viikonlopulta:

Tadaa!

Sohvalla makoilu-selfie :D :D

Ostettiin jätskit, koska tuntu siltä. Hyvin uppos! :D

Käytiin samisfarkkuhaalareissa puistoilee. 

Liukumäki oli hurrjan hauska ja siinä oltais viihdytty pitkä tovi- kunnes sitten herra kompastui tuolla ylhäällä reunalla juostessaan ja kerkisin nappasta hänet kiinni jalasta just ennen kuin naama osui sorakivikkoon... HUH!

Mitäs kassissa on? Hiekkaleluja?

Uijui, äiti otti mukaan...

"Kiiiikko" eli kiekon :D isäsä poika <3

Kiekko piti saada rattaisiinkin syliin...

Ja itku meinasi päästä jo siitä, kun erehdyin kysymään laitetaanko kiekko kuitenkin kassiin. Ei laitettu.

Sen sijaan otettiin selfie, oltiin onnellisia auringonpaisteesta ja painuttiin kotiin syömään niitä pahuksen kalapuikkoja, jotka kuulemma eivät sovi ravintoarvoltaan taaperon syötäviksi. Hyvin ne mahan täytti.

Ps. Oli tuolla naperolla oikeesti kivaakin, mutta kuvanottohetkellä hän päätti vakavoitua niinkuin suomalaisen tosimiehen kuuluukin :D

1. 
   

Taapero yökylässä

Viime postauksessa lupasin tulla kertomaan pojan yökyläreissusta vähän tarkemmin, mutta enhän mie mitään ole kerennyt tänne kirjoittamaan. Postausideoita tulee mieleen joka päivä, mutta illalla pelkkä läppärin syliin ottaminen ajatuksena alkaa ahdistamaan. En vaan jaksa. Tänään sitten ystäväni kysellessä tämän huhutun postauksen perään, ajattelin tulla jakamaan pojan yökkykokemuksen myös teille.

Alexhan ei ole koskaan aiemmin ollut yötä erossa molemmista vanhemmistaan. Joskus tosin on käynyt niin, että isimies ei olekaan ollut yötä kotona, mutta nekin on ollu yhden käden sormilla laskettavia kertoja. Joten nyt sitten herra pääsi kokemaan senkin, kun äiti tai isi ei ollutkaan yöllä rauhoittamassa. Valinta minin yöpaikasta oli selviö, kun äitini suostui pyyntööni: tottakai he ottaisivat kullanmurumme huomaansa. Tiesimme myös jo etukäteen, että molemmat osapuolet selviävät loistavasti toistensa kanssa; mummo ja ukki kun ovat pojalle niin kovin rakkaita jo nyt. Mutta vaikka tämän tiesinkin, kyti pieni pelko jossain takaraivossa varsinkin pakkausvaiheessa. Perinteinen leijonamutsisyndrooma taisi iskeä päälle ihan kunnolla, sillä pakkasin pojalle mukaan kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman, kävin listan läpi miljoonia kertoja ja tarkastin tarkastamistani kassien sisältöä. Kaiken oli pakko olla mukana.

Olimme sopineet vanhempieni kanssa, että vietämme koko perheellä hetken aikaa mummolassa, että poika ei jää kuin tyhjän päälle. Mutta mitä teki poika- hän lähti puuhaamaan aivan samalla lailla kuin olisi aina asunut kyseisessä talossa! Ei mitään merkkiä ujostamisesta, vaan suorilta vaan tutkimaan ne parhaat paikat! Missä kissa, missä lelut ja eritoten missä senkin hienot kiiltävät kahvat? Loppupeleissä päädyimme olemaan pojan "seurana" (seurailijoina) noin tunnin, jonka aikana purimme tavarat, kasasimme matkasängyn ja teimme listan pojan rutiineista. Olimme ottaneet mukaan kaikki pojalle tärkeät asiat, kuten unifantit ja oman iltasatukirjan nukahtamista helpottaaksemme. Ainut mikä oikeastaan minua itseäni stressasi oli nimenomaan illan sujuminen; miten käy, kun äiti ei annakaan iltamaitoja tai ei olekaan silittämässä pientä päätä sängyssä? Säästytäänkö itkuilta ja heijastuuko turvattomuus yöuniin?

Nallepylly <3

No. Ensinnäkin on sanottava, että äitini oli ihana ja viestitteli aina välistä pojan kuulumisia, niin koko iltani ei mennyt murehtimiseen. Pojalla oli mennyt kaikki todella hyvin. Hän oli syönyt lähes kaiken tarjotun (ja sitä oli ollut kuulemma paljon, lähes miehen annosten verran) eikä ollut pelleillyt yhtään ruokapöydässä. Mikään ruokailussa ei ollut kiukuttanut, paitsi sen viivästyminen. Kun pojan oma ruoka oli ollut jo jäähtymässä hän oli päättänyt ilmoittaa, että nyt on jumaliste tultava nostamaan hänet syömään ja HETI! Meidän minimiehellä tosiaan ei ole laisinkaan hermoja liittyen ruoan odotteluun. Se on saatava pikimmiten sen osuessa näköpiiriin tai kuullessa taikasanan "ruoka." Mutta onneksi mummo ja ukki olivat huomanneet tämänkin ja älynneet, ettei ruoasta kannata puhua liian kovaan ääneen liian aikaisin ;)

Iltakin oli mennyt oikein mukavasti ja poika oli päässyt jopa mummon kanssa kylpyyn. Meidän vesipeto olikin ollut niin ihastuksissaan, että oli jaksanut lillua siellä vaikka kuinka pitkään- ja sen jälkeen oli maistunut mikäs muukaan kuin iltapala! :D Ei kiukkua, vaan nättiä ruokailua. Yökkärin ja vaipan vaihto hyvillä mielin sekä hampaiden pesu. Iltasatukin oli kuunneltu nätisti sylissä minifantti kainalossa ja nukuttamiseenkaan ei ollut kulunut mitään tuhotonta aikaa. Ja mikä tärkeintä, itkuilta oltiin vältytty! Niitä tosin oli tullut muutamaan otteeseen yöllä, mikä oli korjaantunut lähinnä tutin takaisin laitolla. Voi että mie olin ylpeä meidän ministä ja siitä, miten reipas iso poika meillä jo on! <3 

Mitäpä sitä turhia mummolassa ressoomaan? :D

Aamukin oli sujunut oikein mallikkaasti, vaikka poika oli päättänyt herättää isovanhempansa jo kuuden maita puuron keittoon. Oma puuro oltiinkin syöty kauhomalla ja lisää oltiin napattu ukin lautaselta. Ai meilläkö ahmatti? Aamupäivänkin poika oli puuhannut kuin mitään outoa ei olisikaan tapahtunut ja nauttinut mummon ja ukin seurasta. Koirat oli käyty silittelemässä, persiljat maistelemassa ja hiekkalaatikkokin oli päässyt möyrimisen kohteeksi. Ja voi että, kun tuo oli päikkäreillekin mennyt niin nätisti! Unta kerkes kertyä reippaasti- kunnes mie soitin äidilleni ja herätin pojan... Ja kukas se pilasikaan kaiken? :D 

Kun pääsimme takaisin mummolan pihaan, menin itkua pidätellen moikkaamaan poikaa, olihan ikävä kerennyt kasvaa jo suureksi. Mutta mitä tekikään poika: ei edes meinannut tulla tervehtimään, kun hommat olivat kesken. Lopulta tuli antamaan halin ja nappaamaan IKEAn tuliaisketut. Iltaa kohden poika alkoi osoittaa yhä enemmän kaipaamisen merkkejä ja haki huomiota jatkuvalla pelleilyllä ja kiellettyjen asioiden tekemisellä. Uhmatuhma taaperon logiikka oli mitä mainioin, mutta pakkohan se oli kestää. Olihan omaa pikku uhmista kerennyt tulla jo vähän liiankin ikävä <3 Ja niin, pääsipähän ukki ja mummokin näkemään, miten meidän uhmis käyttäytyy kotona, heille kun oli näyttänyt vain parastaan ;) 

Kiitos vielä ihan älyttömästi vanhemmilleni!! <3 Nyt uskallan ensi kerrallakin pyytää vastaavaa palvelusta. Siis ehkä sitten muutaman vuoden päästä, kun taas raaskin luopua pojastani.

Milloin teidän lapsenne olivat ekaa kertaa yökylässä yksin?

Vain me kaksi

Yhteistä taivaltamme on pian takana jo kuusi vuotta. Siis KUUSI vuotta! Hassua, mihin tämä aika oikein häviää, sillä vastahan meillä oli viisvuotispäivä noin vuosi takaperin. Sitä ei liiemmin juhlittu, joten tänä vuonna päätettiin ottaa hieman takaisin tuota juhlimattomuutta. Oikeestaan tähän päätökseen vaikutti myös se, että palkkatuloilla pystyy tekemään jotain hieman suurempaa kuin opintotuella. Hei, oli meillä viime vuonna sentään kaupasta ostettu valmiskakku! :D

Valinta juhlapaikasta oli selvä: Kuopio, sillä siellä olisi mahdollisia lapsenkaitsijoita. Ja kun ihana äitini lupasi katsoa isäni kanssa pojan perään, pääsimme suunnittelemaan haaveita vähän pidemmälle. Minne hotelliin menisimme? Mitä muuta tekisimme? Kävisimmekö syömässä? Ja kaikkein tärkeimpänä: saisinko pidettyä lyhennetyn päivän, että pääsisimme matkaan juuri silloin, kun pojalla on päiväuniaika? Meillä nimittäin oli vajaamiehitys töissä ja hötäkkä oli aikamoinen. Kun muut menivät nukkariin, tämä tarhatäti teki siivoushommat varmaan ennätysaikaan, katsoi elton kanssa papereita läpi ja järjesteli loksut. Soitti miehelle, että pääsen kohta ja niinvain myö oltiin autossa jo vähän yli 12 koko konkkaronkka!

 

Mummolassa purimme pojan tavarat ja kävimme asioita lävitse. Tästä yökyläilystä ajattelin tehdä ihan oman postauksensa ja keskittyä nyt vain ja ainoastaan meidän kahden aikuisen hemmotteluiltaan. Se alkoikin rennosti, kun ajoimme autollamme Kuopion keskustaan, jätimme auton Carslonille ja suuntasimme kirjaamaan itsemme sisälle Hotel Atlakseen. Siellä meillä odotti huone poreammeella ja voi vitsi, että varsinkin huoneen kylppäri oli hieno! Sitä sain ihastella samalla, kun laitoin tukkaa ja korjailin meikkejä työpäivän jäljiltä. Ja kun lopputulos oli bueno, lähdimme käsikädessä tallustamaan poikki torin. Kävimme vanhojen aikojen muistoksi pyörähtämässä City pörssi-nimisellä kirpparilla toteamassa, että sen lattiat natisevat ja ilma on liian lämmin edelleen ihan samalla tavalla kuin neljä vuotta sittenkin. Haimme skumpan ja muovilasit Alkosta ja istuimme toripöydälle ihmettelemään ihmisten menoa ja kaupungin muuttumista. Viime kerrasta oli aivan liian pitkä aika. Kauppahalli oli uusiutunut, samoin moni muu rakennus. Paikka tuntui hieman vieraalta, mutta silti niin rakkaalta. Täällä me olimme tavanneet. Näillä samoilla pöydillä olimme istuneet silloin kuusi vuotta sitten, vaikkakin hieman ujompina ja nuorempina. Nyt nauroimme, juttelimme kuin ennen vanhaan ja nautimme kiireettömyydestä. 

<3

Siellä se hotelli oli, aivan torin reunalla

Raflaamo auki kännykästä ja menut tulille; kohta olisi pakko saada apetta rinnan alle. Suunnaksi otettiin Minna Cantin katu ja Fransmanni. Sieltä aattelimme saavamme kunnollista ruokaa. Ja voi nam, se oli taivaallista! Niin pääruoat kuin jälkiruoatkin upposivat parempiin suihin hetkessä ja laskua maksettaessa ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, oliko saanut vastinetta rahoilleen. Kyllä olimme. Ville taisikin saada syödessään ruokaorgasmin (siis ei kaksimielisesti ;) ja hymyili leveästi jälkiruokakahvia juodessaan. Ja mikseipä olisi hymyillyt!

Pakollinen mekkokuva. Löysin kirpparilta parilla eurolla ja rakastuin! <3

Maissikanaa, täytetty vuohenjuustoinen paprika ja perunoita

Lehtipihvi maustevoilla, perunoilla ja salaatilla

Lämmin suklaakakku, vadelmakastiketta, vaniljajäätelöä ja mustikoita. Täydellistä!

Fransmannilta siirryimmekin melko suoraan Finnkinolle leffaan katsomaan Ihan yössä-komediaa. Samalla törmäsimme ilokseni vanhaan tuttuuni ja saimme vaihdettua kuulumisia. Ja kun leffa oli lusittu ja popparit masuissa, lähdimme melko väsyneinä hotellia kohti. Luojan kiitos matka oli erittäin lyhyt; jalat kun huusivat hoosiannaa nilkkureiden takia :D Hotellilla laitoimme poreammeeseen veden valumaan ja loppuillan vain nautimme muoviset skumppalasit käsissämme. Kannatti maksaa hieman ylimääräistä tuosta poreilevasta kapistuksesta.

Lauantaiaamu valkenikin sitten aika tukkoisena ja suuntasimme hotellin aamupalalle mielessämme kuuma kahvi tai tee. Noiden lisäksemme herkuttelimme seisovasta pöydästä mahamme täyteen. Voitte uskoa, että valinnan vaikeus pääsi yllättämään, sillä siellä oli kolme pöytää täynnä kaikkea hyvää; kaikkea olisi tehnyt mieli maistaa! Mutta eipähän tarvinnut poistua tyhjin vatsoin ja pahoilla mielin hotellista ;) Loppuaamu menikin sitten Matkuksessa shoppaillen ja keskustellen. 

Matkus(tus)asu 

Mitä tämä reissu sitten opetti? No ainakin sen, että sitä yhteistä aikaa pitäisi ottaa hieman useammin kuin kerran puolessa vuodessa. Tämä miniloma teki todella hyvää meille molemmille että meidän parisuhteellemme, kun pystyimme kerrankin keskittymään vain ja ainoastaan toisiimme- se kun ei ole mahdollista taaperoarjen keskellä. Opimme keskustelemaan ruokapöydässä ja jopa syömään ruokamme rauhassa niiden ollessa vielä lämpimiä. Ja ainakin minä muistin, miten kovasti rakastin  ja rakastan edelleen tuota miestä. Vaikka lapsiperhearki ei ole läheskään aina mitään ruusuilla tanssimista, kyllä se hyvä parisuhde tuo siihen aika paljon jaksamista. Kun voi luottaa siihen toiseen kuin kallioon, voi rakentaa turvallista lapsuutta pojallemme sekä suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Millaisen kodin joskus haluamme, vauvantuoksuista arkea ja mitä tulevaisuudella voikaan olla mahdollista tarjota. Niin ja sitä seuraavaa parisuhdekertaa. Siihen ei toivottavasti ole sitä seuraavaa puolta vuotta aikaa! 

Je t'aime mon cheri!<3

Kuinka kesä meni niinkuin omasta mielestä?

Tein kesäkuussa loppulomaa varten Loppuloman Bucket listin ja nyt onkin hyvä aika hieman tarkastella näiden tavotteiden toteutumista. Olenko laisinkaan saavuttanut haaveitani vai ovatko ne jääneet jonkin muun hömpötyksen jalkoihin? Let's see!

Lomapäivieni aikana aioin:

-Käydä ainakin kerran rannalla ja jopa uidakin (kunhan vesi ensin lämpiää tarpeeksi tälle vilukissalle)

En muuten käynyt kertaakaan! Koko kesä oli aivan liian kylmä siihen, että miut olisi saanut edes kokeilemaan järvivedessä pulikoimista. Ehkä sitten ensi kesänä!

-Olla bikinikunnossa=vetää bikinit päälle ja nauttia auringosta ilman ahdistusta

Hyvä tavoite, mutta koska en ollut biitsillä, en myöskään vetänyt biksujakaan kertaakaan päälle.

-Syödä paljon jäätelöä

Söin mie, nam!

-Urheilla jätskikaloreita vähän pois

Tämä osio jäi sitten vähän liian vähälle suhteutettuna jätskien määrään.ups!

 

-Tuunailla projektejani valmiiksi

Alexilla on ainakin ehkä maailman hienoin, miun itse tekemä hella! :D Kiinnostaako kuulla lisää toteutuksesta?

 

-Laulaa! Uskokaa tai älkää, tätä minulla on ollut todella ikävä! Siis ihan oikeiden laulujen laulamista, ei vain niitä jänöjussin mäenlaskuja tai hämähämähäkkiä.

Mission complished.

-Syödä mansikoita niin paljon, että maha tulee kipeäksi

Ostin yhden ison laatikon ja kyllä me aika paljon niistä vedettiin poitsun kaa napoihimme <3 mutta mansikat vaan kuuluu hyvään kesään!

-Uusia vaatekertaani

Hiljaa hyvä tulee, sanoi mummo lumessa. Tai siis helteellä. eikun eikun..Epäonnistuin.

-Kävellä paljain jaloin 

Tämän oli tarkoitus liittyä tuohon biitsillä oloon, mutta hei, enhän mie sinne joutunut eli tääkin jäi pelkäksi haaveeksi. Meidän kotipiha kun on kaikkea muuta, paitsi paljain jaloin käveltävä!

-Nauraa rutkasti

Voi nauroin kyllä! <3

-Nuuskutella ystäväni pienen pientä vauvaa <3 <3

Ja se tuoksu oli niiiin ihana <3 

-Maalata jotain abstraktia

Piirsin kyllä, mutta en maalannut

-Olla polttamatta itseäni auringossa, mikä epäonnistuu joka kesä

Onnistuin, sillä paloin vasta erään työpäivän jälkeen, kun poljimme ekaa kertaa pyörillä yhdessä! Alex keikkui turvaistuimessaan innosta soikeana ja taivaalla porotti aurinko sävyttäen hieman rintaani. Mutta hei, se ei jäänyt edes punaiseksi, joten lasketaanko sitä edes? :D

-Löytää uudet balleriinat

Taisin ostaa heti seuraavana päivänä alkuperäisestä bucket list-postauksesta!

-Kierrellä kirppiksiä

Kiertelin kyllä joka viikko jossain ja yleensä useamman kerran viikossakin! Tein ihan hirmuisesti hyviä löytöjä, joista suurin osa kuitenkin ovat päätyneet erään nimeltä mainitsemattoman minimiehen vaatekaappiin :)

-Pussailla isimiestä

Pussasin. Kerran jos toisenkin <3

-Pussailla pikku miestä

Joka päivä ainakin kahdesti! <3 Ja miten suloista onkaan, kun toinen tulee antamaan heti ensimmäisenä aamusta pusua suulle ihan itse! Mie sulan ihan joka kerta siitä rakkaudesta <3

-Nauttia Alexin riemukkaista touhuista

Kyllä nautin ihan hirmuisesti, vaikka välistä se toimettomuus alkoikin ahdistaa. Meille onkin kasvanut aika toimelias taapero, joka ei jättänyt aina haaveilulle aikaa ;)

-Stressata vähän vähemmän

Luullakseni onnistuin (ja isimies pudistanee päätään tämän lukiessaan)

-Muistaa, miten hyvä tyyppi itse asiassa olen

Ai kuka? Miekö? No juu, vaikka itsetuntokriisi meinasi useampaankin otteeseen iskeä päälle, kiitos imetyshormonien..

-Antaa itselleni omaa aikaa

Hitto, tässä mie oon tosi huono; oman ajan pyytämisessä! En osaa vaan ilmoittaa, että hei jos mie lähtisin tänään johonkin. Tai jos lähden, niin olen siellä ehkä sen tunnin ja tunnen jo sen hiton tunteen, että on pakko palata takaisin. Eli tässä olisi voinut tehdä aika isonkin parannuksen!

-Kokeilla pitkästä aikaa rullaluistelua (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi...)

Siellä ne rullikset on edelleen kaapissa odottelemassa...

-Möyriä metsässä tutkimassa luontoa 

Jes! Tää oli ihan huippua poitsun kaa!

-Juhlia 23-v synttäreitäni 

Juhlin maailman ihanimpien miesten kanssa kolmestaan <3 Pus <3

-Istua hiekkalaatikolla vuoroin rakentamassa ja hajoittamassa maailman hienointa hiekkataideteosta

Done! Tai oikeastaan mie rakensin ja Alex tuhosi. Ja heitti hiekkaa minne sattuu. Ja laittoi sitä suuhun. Ja suuttui, kun sitä kiellettiin. Ja sitten aloitettiin taas kaikki alusta :D

-Lakata kynteni (viimeksi näin kävi ennen ristiäisiä)

Done that! Tuli myös todettua, että puren edelleen kynsiäni ihan liikaa stressaantuneena eikä lakat näytä kivoilta nysissä kynsissä

-Muistaa, että jokainen päivä on yhtä arvokas, oli se millainen tahansa

Ööm okei. Ei ihan onnistunut :D

-Olla onnellinen.

Olin ja olen edelleen. Sehän se näistä kaikista tavoitteista se kaikkein tärkein olikin, eiks? Eli siis kaiken kaikkiaan koko loppuloma nivoutui aika hyväksi paketiksi, vaikka joitakin asioita jäikin siitä uupumaan. Mutta eikös laatu korvaa määrän? Koin paljon rakkautta ja olin onnellinen. Se riitti vallan mainiosti!

Oliko teillä kesälle bucket listeja? Ja jos oli, miten niiden kanssa kävi? :)