"Älä lähde nälkäisenä kauppaan"- mantra voisi mennä nyt pienen mankelin läpi ja muuttua muotoon "Älä koskaan lähde nälkäisen lapsen kanssa kauppaan." Sellanen fiilis nimittäin jäi eilisen kauppareissun jäljiltä. Isot ruokaostokset Prismassa eikä sitä perhanan autokärriäkään otettu. Minulla oli nälkä ja poika tuntui jotenkin äksylle jo heviosastolla. Kaupasta lähdettäessä minijäbä yritti kurottaa isosta IKEA-kassista (ainut oikea kauppakassi lapsiperheelle!) ensin riisikakkuja. Sitten paprikoita ja kun isi tai äiti kielsi alkoi kova "muttakunmietahoooon"- huuto ja itku. Perkele, äkkiä autolle.
Isimies nappasi ulvovan palopostin syliinsä ja minä työnsin kärrejä autolle, joka onneksemme olikin aika lähellä ulko-ovea- kiitos aikaisen kauppareissuajankohdan! Poika autoon, ruoat autoon ja molemmille nälkäisille pieni pala juustopatonkia takakontista. Hiljaisuus laskeutuu. Huh! Annan pojalle Kontista löytyneen muumikirjan käteen ja käynnistän auton. Pojan ilme vääntyy nurinkuriseksi ja muumikirja lentää vaihteiston päälle. Kotiin on vielä ainakin kymppikilsa matkaa ja minä valitsen hitaimman reitin siinä kaaoksessa. Tyhmä, tyhmä minä! Isimies illistelee ja taputtaa takana tahtia yrittäen saada poikaa vähän edes unohtamaan nälkänsä. Kun eihän se naksupussi tälläkään kertaa sattunut tulemaan reppuun mukaan vai jäi nakottamaan keittiön kaappiin. Viimeiset kilometrit tuntuvat vaihtuvan ainakin kymmenkertaisiksi ja kaasua tekisi mieli painaa. Tyydyn kuitenkin ajelemaan neljääkymppiä ja hidastamaan jopa hidasteen kohdalla. Toisaalta eikö meidän auto ois menny hälytysajoneuvosta, kun pieni punainen sireeni huuti etupenkillä? Ikkuna vaan auki, niin olis varmaan ajanu saman asian..
Kotiin päästessä pojan on aina aivan PAKKO päästä purkamaan ostoskassit. Niimpä pidämme jääkaappia aivan liian pitkään auki, kun pienet kätöset nostelevat insinööritaaperon tyyliin aivan liian heppoisia viilipurkkeja käsiini. Jopa painavat maitopurkit hän nostaa ylpeänä ja jatkaa töitään, kunnes yhtäkkiä tavaroiden tulo pysähtyy. Eiiii perhana, kaverilla on omenapussi suussa ja hän yrittää purra palasia nälkäiseen pikku kitaansa. Onneksemme pussi ei ollut hajonnut; nostamme sen pöydälle ja jatkamme pohjattoman kassimme purkamista. Miten paljon ruokaa näin pieni perhe oikeesti voikaan tarvita?!? Kun taas käännän pääni, pojan suussa on banaanipussi. Ja pian taas tomaattipussi, ei nyt oikeesti! Kun nostan kaikki mahdolliset nakertelukohteet pojan käsien ulottumattomiin, alkaa kovin tuttu valituslaulu. Heitän pinaattiletut ja perunamuusin isimiehelle ja käsken lämmittää niin hemmetin nopeesti, että saadaan pieni tiitiäisemme hiljaiseksi. Ohjeistan myös laittamaan veden kiehumaan, jotta voisimme itse syödä niinkin ravinteikkaan aterian kuin pussinuudeleita. Koko kööri rauhoittuukin, kun saa eteensä äpöstä. Tosin ne perhanan letut eivät edelleenkään tahdo maistua meidän kulinaristille ja muusikin jää aika koskemattomaksi. Raejuusto ja maito sentään maistuvat ja piltti rauhoittuu. Ensi kerralla se naksupussi lähtee takuuvarmasti mukaan.
 |
| Kovia kokeneet uhrit |
 |
| Ja iloinen pikku veikko :3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)