Taapero yökylässä

Viime postauksessa lupasin tulla kertomaan pojan yökyläreissusta vähän tarkemmin, mutta enhän mie mitään ole kerennyt tänne kirjoittamaan. Postausideoita tulee mieleen joka päivä, mutta illalla pelkkä läppärin syliin ottaminen ajatuksena alkaa ahdistamaan. En vaan jaksa. Tänään sitten ystäväni kysellessä tämän huhutun postauksen perään, ajattelin tulla jakamaan pojan yökkykokemuksen myös teille.

Alexhan ei ole koskaan aiemmin ollut yötä erossa molemmista vanhemmistaan. Joskus tosin on käynyt niin, että isimies ei olekaan ollut yötä kotona, mutta nekin on ollu yhden käden sormilla laskettavia kertoja. Joten nyt sitten herra pääsi kokemaan senkin, kun äiti tai isi ei ollutkaan yöllä rauhoittamassa. Valinta minin yöpaikasta oli selviö, kun äitini suostui pyyntööni: tottakai he ottaisivat kullanmurumme huomaansa. Tiesimme myös jo etukäteen, että molemmat osapuolet selviävät loistavasti toistensa kanssa; mummo ja ukki kun ovat pojalle niin kovin rakkaita jo nyt. Mutta vaikka tämän tiesinkin, kyti pieni pelko jossain takaraivossa varsinkin pakkausvaiheessa. Perinteinen leijonamutsisyndrooma taisi iskeä päälle ihan kunnolla, sillä pakkasin pojalle mukaan kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman, kävin listan läpi miljoonia kertoja ja tarkastin tarkastamistani kassien sisältöä. Kaiken oli pakko olla mukana.

Olimme sopineet vanhempieni kanssa, että vietämme koko perheellä hetken aikaa mummolassa, että poika ei jää kuin tyhjän päälle. Mutta mitä teki poika- hän lähti puuhaamaan aivan samalla lailla kuin olisi aina asunut kyseisessä talossa! Ei mitään merkkiä ujostamisesta, vaan suorilta vaan tutkimaan ne parhaat paikat! Missä kissa, missä lelut ja eritoten missä senkin hienot kiiltävät kahvat? Loppupeleissä päädyimme olemaan pojan "seurana" (seurailijoina) noin tunnin, jonka aikana purimme tavarat, kasasimme matkasängyn ja teimme listan pojan rutiineista. Olimme ottaneet mukaan kaikki pojalle tärkeät asiat, kuten unifantit ja oman iltasatukirjan nukahtamista helpottaaksemme. Ainut mikä oikeastaan minua itseäni stressasi oli nimenomaan illan sujuminen; miten käy, kun äiti ei annakaan iltamaitoja tai ei olekaan silittämässä pientä päätä sängyssä? Säästytäänkö itkuilta ja heijastuuko turvattomuus yöuniin?

Nallepylly <3

No. Ensinnäkin on sanottava, että äitini oli ihana ja viestitteli aina välistä pojan kuulumisia, niin koko iltani ei mennyt murehtimiseen. Pojalla oli mennyt kaikki todella hyvin. Hän oli syönyt lähes kaiken tarjotun (ja sitä oli ollut kuulemma paljon, lähes miehen annosten verran) eikä ollut pelleillyt yhtään ruokapöydässä. Mikään ruokailussa ei ollut kiukuttanut, paitsi sen viivästyminen. Kun pojan oma ruoka oli ollut jo jäähtymässä hän oli päättänyt ilmoittaa, että nyt on jumaliste tultava nostamaan hänet syömään ja HETI! Meidän minimiehellä tosiaan ei ole laisinkaan hermoja liittyen ruoan odotteluun. Se on saatava pikimmiten sen osuessa näköpiiriin tai kuullessa taikasanan "ruoka." Mutta onneksi mummo ja ukki olivat huomanneet tämänkin ja älynneet, ettei ruoasta kannata puhua liian kovaan ääneen liian aikaisin ;)

Iltakin oli mennyt oikein mukavasti ja poika oli päässyt jopa mummon kanssa kylpyyn. Meidän vesipeto olikin ollut niin ihastuksissaan, että oli jaksanut lillua siellä vaikka kuinka pitkään- ja sen jälkeen oli maistunut mikäs muukaan kuin iltapala! :D Ei kiukkua, vaan nättiä ruokailua. Yökkärin ja vaipan vaihto hyvillä mielin sekä hampaiden pesu. Iltasatukin oli kuunneltu nätisti sylissä minifantti kainalossa ja nukuttamiseenkaan ei ollut kulunut mitään tuhotonta aikaa. Ja mikä tärkeintä, itkuilta oltiin vältytty! Niitä tosin oli tullut muutamaan otteeseen yöllä, mikä oli korjaantunut lähinnä tutin takaisin laitolla. Voi että mie olin ylpeä meidän ministä ja siitä, miten reipas iso poika meillä jo on! <3 

Mitäpä sitä turhia mummolassa ressoomaan? :D

Aamukin oli sujunut oikein mallikkaasti, vaikka poika oli päättänyt herättää isovanhempansa jo kuuden maita puuron keittoon. Oma puuro oltiinkin syöty kauhomalla ja lisää oltiin napattu ukin lautaselta. Ai meilläkö ahmatti? Aamupäivänkin poika oli puuhannut kuin mitään outoa ei olisikaan tapahtunut ja nauttinut mummon ja ukin seurasta. Koirat oli käyty silittelemässä, persiljat maistelemassa ja hiekkalaatikkokin oli päässyt möyrimisen kohteeksi. Ja voi että, kun tuo oli päikkäreillekin mennyt niin nätisti! Unta kerkes kertyä reippaasti- kunnes mie soitin äidilleni ja herätin pojan... Ja kukas se pilasikaan kaiken? :D 

Kun pääsimme takaisin mummolan pihaan, menin itkua pidätellen moikkaamaan poikaa, olihan ikävä kerennyt kasvaa jo suureksi. Mutta mitä tekikään poika: ei edes meinannut tulla tervehtimään, kun hommat olivat kesken. Lopulta tuli antamaan halin ja nappaamaan IKEAn tuliaisketut. Iltaa kohden poika alkoi osoittaa yhä enemmän kaipaamisen merkkejä ja haki huomiota jatkuvalla pelleilyllä ja kiellettyjen asioiden tekemisellä. Uhmatuhma taaperon logiikka oli mitä mainioin, mutta pakkohan se oli kestää. Olihan omaa pikku uhmista kerennyt tulla jo vähän liiankin ikävä <3 Ja niin, pääsipähän ukki ja mummokin näkemään, miten meidän uhmis käyttäytyy kotona, heille kun oli näyttänyt vain parastaan ;) 

Kiitos vielä ihan älyttömästi vanhemmilleni!! <3 Nyt uskallan ensi kerrallakin pyytää vastaavaa palvelusta. Siis ehkä sitten muutaman vuoden päästä, kun taas raaskin luopua pojastani.

Milloin teidän lapsenne olivat ekaa kertaa yökylässä yksin?