Kaksi syöjää aamupalapöydässä. Kaksi lusikkaa, kaksi mukia ja kaksi kulhoa. Vain kaksi kirjojen katselijaa, tornien tekijää tai yhdessä kiikkujaa. Iso ikävä ja kaipuusta kiukutteleva taapero. Hoidan kaiken yksin, alusta loppuun. Välistä vastaan puhelimeen kilahteleviin tekstiviesteihin. Niiden lähettäjänä on isimies.
Meidän isimiehemme lähti perjantaina työkeikalle Seinäjoelle ja Vaasaan. Pakkasi tavaransa ja lähti,. Tai no myö se vietiin bussiasemalle pienellä punaisella Corollallamme. Vähän niiskutettiin takaisin kotiin ajaessamme ja siinä se sitten oli: yli kolme päivää ilman isiä ja avomiestä. Kolme pitkää päivää ilman apukäsiä, joille piti keksiä vanhaan, mutta jo unohdettuun kotiäitimalliin tekemistä. Tunti hassulta ja jopa pelottavalta jäädä kaksin kotiin pojan kanssa. Mietin, kuinka jaksaisin, kuinka selviäisin ja entä, jos jossain vaiheessa tuntuu siltä, ettei kotona olo voisi kiinnostaa lokinpaskan vertaakaan. Ja voi kuulkaas, niitä hetkiä riitti! Meillä nimittäin pojalle tuli flunssa tuon ikäväkiukuttelun seuraksi. Yskitti ja niiskutti. Äiti kirosi mielessään "Oliko ihan pakko?Seriously?" Mutta pakkohan se oli uskoa ja mukautua vallitsevaan tilanteeseen.
Yllätyksekseni myö pärjättiin oikein mainiosti! Keksittiin tekemistä ja välistä vaa löhöiltiin sylikkäin. Leivottiin, syötiin tuoreita juustosarvia, rakenneltiin, ulkoiltiin, käytiin kirpparilla, tehtiin vaikka mitä! Niin ja kävihän meillä kylässä myös ystäväni pienen pienen neitinsä kanssa, joka oli kasvanut taas yhden hujauksen viime kerrasta <3 Alexillakin heräsi jokin vauvanhoitovietti taas uudestaan, kun ennen ja jälkeen vierailun on kovasti hoidettu pientä vihreäpukuista vauvaa ja syötetty sille makkaraa höystettynä vesimelonikakulla. Noina hetkinä elämä tuntui oikein leppoiselta ja oikeasti tuli jo hieman ikävä sitä kotiäitiaikaa. Kunnes unet menivät plörinäksi.
Siis ihan oikeasti joka ikiset. Näinä kolmena yönä. joina olen ollut pojan kanssa kaksin, hän on herännyt 6-8 kertaa yössä aiemman mahdollisen yhden heräämisen sijaan. Heräily on lähinnä johtunut kamalan kovasta yskimisestä, jonka seurauksena tutti on lentänyt suusta ulottumattomiin. Ja sitten on pakko kutsua mama avuksi parkaisemalla niin kovasti, että olen herännyt siihen sekunneissa ihan ilman itkuhälytintäkin. Voitte ehkä kuvitella, että siinä kahdeksannen kerran kohdalla viimeistään on alkanut kyrsiä koko show- etenkin kun tämä unipelleily on päättynyt aina noin kuuden maita iloiseen "äitiiih"- huutoon. Taapero on hereillä eikä sitä saa nukkumaan edes nuijanukutuksella.
Molempien univajauksesta johtuen meillä ollaan räjähdelty niin puolin kuin toisin ja naapurit ovatkin varmaan päässeet kuulemaan tosi päteviä argumentteja, kuten "koska äiti sanoo niin", "en jaksa kuunnella enää tuota" ja taaperon tärykalvot rikkova "äääääääyyyääääääyäääääää". Laadukasta varhaista kommunikointia siis. Myö ollaan molemmat pojan kanssa vaan niin perin temperamenttisia tapauksia, mikä näkyy (isimiehen epäonneksi) erityisesti väsyneenä. Jossain ne miunkin rajat menevät ja se ylitty jo siinä vaiheessa, kun yritin kuoria kasviksia kasvissosekeittoon ja poika huuti kuin syötävä jalkojen juuressa, yritti repiä kaappeja auki ja viimein puri minua jalasta saadakseen huomiota. Ja tuo sama meno jatkui koko sen hiton keiton valmistumisen ajan... Ohjaisitko sinä nätisti lapsen leikkimään tai puuhaamaan jotain muuta? Pyytäisit olemaan hetken hiljaa? Kokeiltu ja täysin turhiksi todettu. Siispä kilpahuutaminen oli paljon hauskempaa ja aikuismaisempaa- not.
Tosin olen itsestäni ihan älyttömän ylpeä, sillä olen selvinnyt todella hyvin vähäisiin uniin suhteutettuna. Ruoat olen valmistanut itse ja ne ovat olleet terveellisiä kalapuikkoja lukuunottamatta. Mutta hei, meidän taapero syö kuin syökin näköjään kalaa, jes! Pyykkiä olen pessyt, mitä olen kerennyt ja nekin ovat viikattuina kaapeissa. Mutta erityisen ylpeä olen siitä, että tiskipöydällä ei ole tällä hetkellä yhden yhtä astiaa. Kaikki olen saanut tiskattua aina ajallaan, mikä siis yleensä on sen isimiehen heiniä. Meillä on hitto vie niin siistiä, että vaikka voisi tulla niitä kuuluisia yllätysvieraita, joita inhoan sydämeni pohjasta! Ja hoitokuviotkin menivät ihan nappiin. Turhaan niitäkin stressasin. Mutta niin, on se ihan kiva juttu, että isimies tuleekin jo täksi yöksi kotiin. On sitä ollutkin jo ikävä ja sängyssä on ollut liian ihanaa rullautua ison peiton sisään ;) Nostan taas sitä kuvitteellista hattua ihan ältsin korkeelle teille yksinhuoltajille. Ei tää elämä kahestaan muksun kaa oo niin helppoo, mitä voisi kuvitella. Äkkiä sitä apukäsiparia alkoi kaipailemaan. Ootte aika supereita!
Nyt tää mamma lähtee viettämään viimeisiä hetkiään vapaana. Ja se hetki pitää sisällään telkkarin, pehmeän sohvan nurkan sekä dipin ja maissinaksuja, joka muuten on uusin paheeni. Odotan koputusta terassin ovella ja annan ison halin kaivatulle reissaajalle. On kiva, että tulet viimein kotiin luoksemme <3
Vielä hieman kuvia viikonlopulta:
 |
| Tadaa! |
 |
| Sohvalla makoilu-selfie :D :D |
 |
| Ostettiin jätskit, koska tuntu siltä. Hyvin uppos! :D |
 |
| Käytiin samisfarkkuhaalareissa puistoilee. |
 |
| Liukumäki oli hurrjan hauska ja siinä oltais viihdytty pitkä tovi- kunnes sitten herra kompastui tuolla ylhäällä reunalla juostessaan ja kerkisin nappasta hänet kiinni jalasta just ennen kuin naama osui sorakivikkoon... HUH! |
 |
| Mitäs kassissa on? Hiekkaleluja? |
 |
| Uijui, äiti otti mukaan... |
 |
| "Kiiiikko" eli kiekon :D isäsä poika <3 |
 |
| Kiekko piti saada rattaisiinkin syliin... |
 |
| Ja itku meinasi päästä jo siitä, kun erehdyin kysymään laitetaanko kiekko kuitenkin kassiin. Ei laitettu. |
 |
Sen sijaan otettiin selfie, oltiin onnellisia auringonpaisteesta ja painuttiin kotiin syömään niitä pahuksen kalapuikkoja, jotka kuulemma eivät sovi ravintoarvoltaan taaperon syötäviksi. Hyvin ne mahan täytti.
Ps. Oli tuolla naperolla oikeesti kivaakin, mutta kuvanottohetkellä hän päätti vakavoitua niinkuin suomalaisen tosimiehen kuuluukin :D |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)