Onko teillä muilla ikuisuusprojekteja? Siis sellaisia, jotka jää aina syystä tai toisesta kesken ja päätyvät johonkin kodin pimeimpään nurkkaan odottamaan taas uudelleen löytämistään. Ne voivat oikeastaan olla ihan mitä vaan aloitetuista villasukista romulaatikon uudelleenjärjestelyyn. Minulla nämä ikuisuusprojektit ovat uudesta innostumisen aihioita, jotka oikeesti ovat vain jääneet kiinnostuksen lopahtamisen jälkeen, siis kuten tämä yllä oleva tyyny. Sillä on piiiitkä tarina.
Aloitin tyynyn teon ala-asteella (kyllä,luitte aivan oikein!), muistaakseni joskus vitosluokalla. Eli näin ollen aloitin tyynyn teon yli 10 vuotta sitten, vuonna 2003! Virkkailin innostuneena isoäidinneliöitä tyynyn toiselle puolelle ja mietin, miten kivasti tyyny sopisi siskoni ja minun yhteiseen huoneeseen oman sänkyni päälle. Mutta katsos kummaa, kun ensimmäiset virheet saapuivat ja äiti ei ollutkaan aina auttamassa, homma jotenkin jäi. Pelkän lankarullan näkeminen alkoi tympiä ja heitin koko höskän käsityökassini pohjalle. Siellä se nökötti taas pari vuotta lähes teräksenkovien villasukkien kanssa, joiden kärjen pyöristäminen oli osoittautunut mahdottomaksi tehtäväksi- niistä tuli kolmiot. Voi kettu!
On kai sanomattakin selvää, etten ole laisinkaan käsityöihmisiä. Kahlasin kyllä vielä yläasteen rättikässän läpi, mutta olin yleensä muita jäljessä. Olin vaan niin kädetön kaikkien niiden hommien kanssa ja tein virheitä heti, kun olin saanut edelliset selvitettyä. Joten voitte uskoa, miten onnellinen olin, kun lukiossa minun ei tarvinnut koskea yhteenkään puikkoon, ompelukoneeseen tai kangasliituun. Vannoin, etten koskisi niihin jatkossakaan.
Tuli kuitenkin eräs keväinen aamu reilu vuosi sitten. Poika potki mahassani villisti, kun siivoilin entisessä kodissamme laatikoita. Lauloin Adelen Rolling in the Deepiä, kun yhtäkkiä käsissäni oli muovipussi. En miettinyt sekuntiakaan, mitä se sisälsi, vaan tiesin heti, että kyseinen homma on tehtävä loppuun. Tyyny tulisi pienen potkuttelijan tulevaan huoneeseen. Siihen pinnasängyn toiseen päähän pienen apinan ja sarvikuonon kanssa, jota kutsuimme leikkimielisesti kaksisarviseksi. Aloin päätellä neliöiden lankoja. Lauloin kovempaa, olin onnellinen ja nauroin, miten viimein saisin tyynyn valmiiksi. Ja paskat :D
Seuraavan kerran tyyny sattui käsiini joskus tuossa kevään korvilla (huomaatteko, miten tää aika vaan soljuu) ja huomasin langan purkautuneen isosta neliöstä. Eiiii perhana, enhän minä enää mitään pylväitä tai edes perussilmukoita osannut tehdä. Yritin katsoa työtä, joka oli jäljellä, mutta se sai minut vain turhautumaan. Niimpä otin tyynyn mukaan anoppilaan ja opin uudelleen tekemään nuo pirun pylväät aidon martan ohjeistuksella. Ja ai että, miten hieno siitä viimein tuli! Ompelin pienet neliöt yhteen ja viimein niistä koostuneen ison neliön toiseen tyynyn puolikkaaseen kiinni. Enää puuttuisi vain tyyny. Tyyny, jonka tungin "kuorien" sisälle vasta kaksi viikkoa sitten. Viimein se oli VALMIS. Vaikka pari pientä isoäidinneliötä ovatkin kuulemma "väärinpäin", ei se minua haittaa laisinkaan. Olin saattanut yhden ikuisuusprojekteistani loppuun ja tulos oli ainakin itseninäköinen- vähän sinne päin. Ja hei, tyyny päätyi kuin päätyikin Alexin omaan huoneeseen ja poika rakastaa köllötellä sen kanssa aina lattialla katsellen keltaista pilvilamppuaan ja osoitellen milloin mitäkin, mille haluaa selityksen. Sitten kun Alex kasvaa, voin kertoa hänelle tämän vähän hassunkin tarinan hänen lempparityynynsä kohtalosta. Nauraa, myöntää olevani aivan poropeukalo käsitöissä ja vannoa taas kerran, etten koske enää kertaakaan mihinkään käsitöihin liittyvään elämäni aikana. Ja pyörtää päätökseni sitten taas joku kaunis päivä.
