Kun lapsi ottaa aivoon

Kaiken sen perinteisen vaaleanpunaisin sydämin ympäröidyn  blogiperhe-elämän sijaan meillä on räjähdelty tänään useampaan otteeseen. Tai itse asiassa minä olen räjähdellyt ja nimenomaan tuolle pienemmälle miehelle, isimiehelle tyydyin lähinnä mököttämään. En ole pystynyt olemaan se ihannoitu roolimalli, jonka hermot venyvät venymistään ja joka myöntyy hymyissä suin muuttamaan toimintaperiaatteitaan. Ei, tuo skidi otti ihan oikeasti aivoon ja sen minä myös näytin ulospäin. 

Haluaisin olla sellainen vanhempi, joka käyttäisi aina aikuismaisesti ja jonka hermot riittäisivät aivan sinne viime pisteeseen saakka. Joka ei koskaan huutaisi, antaisi asioiden olla ja voisi jatkaa elämäänsä entistä innokkaampana.Perusluonteeltani olen aika seesteinen, mitä nyt näitä innostumiskohtauksia ei lasketa, mutta toisinaan sattuu näitä päiviä, kun tuntuu, ettei kestä enää yhtäkään uhmiskohtausta, lattialle tiputettua leivänpalaa tai lelun heittämistä. Päässä kihisee, ajatus katkeaa ja tulee sanottua jotain todella tyhmää. Ja nämä päivät sattuvat yleensä juuri silloin, kun yöunet ovat olleet hieman risaisemmat tai meillä on jotain menoa/tärkeää tekemistä. Stressi, kiire, väsymys, tylsistyminen, syitä on monia, you name it. Mutta miten ne tunteet sitten pitäisi näyttää?

Mielestäni lapsen tulee nähdä vanhempiensa tunteita, eihän kukaan jaksa esittää iloista 24/7. Tunteita on hyvä sanoittaa lapselle, erityisesti niitä ikäviä. Eihän lapsi ymmärrä, jos äiti tai isä alkaa yhtäkkiä itkemään ja voi hätääntyä. Lasten tunnetaidot kehittyvät iän karttuessa ja he tarvitsevat tukea sekä niiden ilmaisemiseen, näyttämiseen ja ymmärtämiseen. Tällä hetkellä Alex ei osaa hallita tunteitaan, vaan hän menee eräänlaisen flown mukana. Esiuhma sekoittaa entisestään pakkaa ja niitä ikäviä tunteita alkaa tulla entistä enemmän. Tämä tarkoittaa myös samalla sitä, että me vanhempina joudumme/pääsemme käsittelemään niitä. Ja samalla niitä omia tunteita, joita pojan tunteet meissä aiheuttavat.

Hieman häpeillen myönnän, että käskin tuossa illan aikana lastani tukkimaan turpansa ja taisi siinä muutama ärräpääkin lennellä. Ja ei kyllä ollut ensimmäinen kerta, kun sammakoita putoili suustani. En siis ole ollut mikään malliesimerkki pojalleni.. Olin niin ärsytyksen puuskassa kiinni, että tuossa hetkessä en muistanut laskea siihen kymmeneen, mitä harjoitan yleensä päiväsaikaan. Annoin vaan tulla- ja jälkikäteen harmittaa. Olinko poikani mielestä pelottava? Miksen voinut toimia toisin? Miksen pyytänyt heti pojalta anteeksi tiuskimistani? No, koska olin niin kettuuntunut. Olin väsynyt, hieman nälkäinen ja pettynyt; tekosyitä on aina helppo keksiä. Pyysin anteeksi sitten jälkeenpäin ja kerroin, miksi äiti toimi, miten toimi, vaikka se kovin irrallista olikin. Oloni oli kamala. En voinut jättää sitä kertomatta, sen verta pahalle tuntui. Ja tuntuu edelleen. Tein virheen.

Jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja vanhempiin. Me vanhemmatkin olemme erehtyväisiä ihmisiä, vaikka kaikkien odotusten mukaan meidät pitäisi varmaan luokitella yli-ihmisiksi. Mutta me emme ole. Teemme virheitä, aivan kuten kaikki muutkin täällä maapallon päällä. Virheitä, joiden seuraukset ja vastuu jäävät kannettavaksemme. Voimme koittaa muuttaa toimintatapojamme, jos ja kun huomaamme toimivamme väärin. Sillä kukapa haluaisi toimia väärin lastaan kohtaan? En minä ainakaan, vaikka joskus toiminkin ideologiani vastaisesti. Alex on valehtelematta minulle maailman tärkein asia; en halua että kukaan tai mikään satuttaa häntä, vaikka valitettavasti sanani joskus tekevät niin. Sen takia piiskaankin itseäni asian tiimoilta niin kovin. Vanhemmuus on välistä pirun raskasta ja se, joka asian kieltää, valehtelee. Kun vastaan tulee niitä päiviä, jolloin tuntuu siltä, että voisi heittää hanskat tiskiin ja lähteä vaikka Timbuktuun, pitää vain sinnitellä.  Pääasia on kuitenkin se, että matkalaukkuja ei pakata, vaan yritetään. Hetken päästä on jo uusia mahdollisuuksia onnen ja ilon hetkiin. Yritetään uudelleen, kun epäonnistutaan. Opitaan virheistämme ja muistetaan, että joskus se elämä vaan oikeesti potkii syyttä päähän. Ja muistetaan pyytää aina anteeksi, kun on sen aika. 

Anteeksi.