Harmaa haikara lentää taivaalla nokassaan pieni nyytti. Aurinko paistaa kesäisen kirkkaasti siniseltä taivaalta, jolla uiskentelee pieniä valkoisia haituvia pilvimassaa. Näyttää aivan siltä kuin pienet pilvet olisivat hattaraa, niin kepeälle ne vaikuttavat. Haikara liitää ilmojen halki lehytellen suuria siipiään, kunnes eteen tulee pieni repaleinen pilvi. Aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. Haikara joutuu kuitenkin haukkomaan henkeä pilven tukahduttaessa sitä ja nyytti putoaa. Putoaa palavan pienen kynttilän liekkiin ja palaa poroksi. Jäljelle jää vain siipiään sukiva, nyyhkyttävä haikara, joka koittaa karistaa tuulen levittämää tuhkaa höyhenistään. Lintu, joka kantoi pientä aarretta, on nyt tahraantunut.
Tiesin odottaa jotain tällaista, sillä vuosipäivä hurahti jälleen ohitse. Samoin kävi viime vuonna näihin samoihin elokuisiin aikoihin; heräsin kyyneleet poskilla useampana yönä samantyylisiin painajaisiin. Tai eivät ne aivan samanlaisia olleet, niissä toistui vain sama teema: menetys. Menetys, joka puski pintaan suunnattoman syvän surun, kaipauksen ja jopa pienen vihantunteen. Luulin olevani valmiimpi ja varautuneempi tähän tänä vuonna, mutta voi miten väärässä olinkaan. Samanlaiset, kirvelevän suolaiset kyyneleet kastelivat tyynyni viimekin yönä.
Kuvittelen, että tästä asiasta kirjoittaminen saisi minut olemaan enemmän sinut tämän asian kanssa. Puhumaan en siitä edelleenkään pysty, ainakaan ilman kyyneliä, jotka viimeistään puurouttavat puheeni kiertämään kehää samoine lyhyine lauseineen. Viimeksi kun yritin, tuloksena oli vain itkemisestä punaiset silmät ja tunne siitä, että minua ei oltu ymmärretty. Oltiin kai yritetty, kovastikin, mutta siltikään lopputulos ei ollut muuttunut. Mutta kukapa tätä voisikaan ymmärtää, ellei itse ole vastaavaa kokenut. Sitä, miltä tuntuu saada keskenmeno.
Tuona päivänä olin suunnattoman onnellinen. Silittelin mahaani, joka tuntui kasvaneen aivan pikkaisen, vaikka käytännössä se oli mahdotonta; olihan raskaus vielä kovin alussa. Oli lauantai ja olimme nukkuneet pitkään vierekkäin, nyt mies oli kuitenkin noussut jo syömään aamupalaa ja kyseli ottaisinko minäkin muroja. Vastasin, että kävisin ensin vessasa ja jotain hyräillen siirryin pienen asuntomme pieneen vessaan. Sitten kurkkuuni nousi kuristava tunne: housuissani oli verta. Itkien riensin kertomaan miehelleni tilanteen laidan. Hän toitotti minulle, että raskauden aikana voi tulla myös kuukautistentapaista vuotoa, niin Googlessa oli lukenut. Päätimme odottaa maanantaihin ja soittaa neuvolaan. Päässäni takoi samaan aikaan kaksi ajatusta: "meidän vauvamme kuolee" ja "ehkä kaikki onkin hyvin". Tuona maanantain lämpimänä aamuna vuoto ei kuitenkaan ollut enää "normaalia" helvetinmoisine kipuineen ja tiesin jo neuvolaan soittaessani, mitä saisin vastaukseksi. Soitin silti pieni toivonkipinä sisälläni. Kun neuvolatätini totesi sanat "raskaus on sitten erittäin todennäköisesti mennyt kesken" puhelimeen hiljaa vakaalla äänellään, minä totesin tietäväni asian, sovin soittavani uudestaan viikon päästä ja lopetin puhelun. Olin päättänyt aikaisen vaiheen takia kaiken tapahtuvan luonnollisesti. Lyyhistyin sohvalle ja itkin. Enkä lopettanut moneen päivään.
Elin seuraavat viikot aivan sumussa, minulla ei ole mitään muistikuvia edes siitä, kun siirryin takaisin kouluun. Muistan vain sen, kuinka mieleni heitti aivan helvetinmoista kärrynpyörää. En pystynyt puhumaan asiasta, sillä se koski niin kovasti. Suruni oli ylitsepääsemätöntä. Surun seassa syyllistin itseäni ja mietin, mitä hittoa olin tehnyt väärin. Olinko itse tapattanut lapseni, joka vielä ei ollut edes lapsi sanan varsinaisessa merkityksessään. Ja jos olin, miten voisin elää asian kanssa? Vaikka mieheni toitotti sen olevan sattumanvaraista, en päässyt ylitse siitä ajatuksesta, että kenties olisin voinut tehdä jotakin toisin. Kenties olisin voinut vaikka hyvää ajattelemalla voinut pelastaa pienokaiseni. Nyt olin epäonnistunut täysin, eihän tällaisesta tosin olisikaan ollut äidiksi. Ehkä sitä ei ollut tarkoitettukaan? Ehkä vauvani vihasi minua? Miksi muuten hän otti ja kuoli? Vai oliko sittenkin hyvä, että hän kuoli, jos geenit olivat häntä vastaan? Ei helvetti, ei. Ehkä minun olisi pitänyt kuolla hänen sijastaan? Miksi hän ei saanut mahdollisuutta elämään? Ehkä tämä kaikki kuitenkin oli syytäni. Tahdoin vauvani takaisin! Hän ei ansainnut kuolla. Me emme ansainneet sitä. Minä en ansainnut.
Tuo aika oli elämäni rankinta ja pimeintä aikaa ja kävin hyvin lähellä pidempiaikaisen masennuksen portteja. En kyennyt nauttimaan elämästä, sillä se tuntui olevan väärin; eihän minulla voinut olla lupaa nauttia siitä, mistä toinen oli joutunut luopumaan. Minun oli pakko kertoa kahdelle ystävälleni. He ymmärsivät ja tukivat minua, kiitos heille siitä <3 Lisäksi asiasta tiesi anoppini, jolle kerroimme ikäänkuin yhdessä. Siis minä itkin, ja mieheni kertoi. Se oli liian raskas kokemus, joten emme kertoneet vielä vanhemmilleni. Olin aivan liian maassa siihen ja pelkäsin sairaalloisesti sitä, miten vanhempani olisivat voineet reagoida, eiväthän he tienneet koko raskaudestakaan. En olisi kestänyt yhtäkään lisäiskua. Sen sijaan lainasin kirjastosta kirjan. Kirjan, joka oli uskomattoman voimauttava, mutta samalla laamannuttava, kun kaikki vanhat tunteet iskivät päälle yhtä aikaa. Luin sen kokonaan kerralla. Luin ja itkin. Vasta, kun luin sen kirjasta, opin tajuamaan, että keskenmeno ei ollut oma syyni. Niin vain kävi. Tuona samaisena iltana etsin kaapista vaaleanpunaisen sydänkynttilän ja sytytimme sen yhdessä mieheni kanssa. Sammutimme valot makuuhuoneestamme ja tuijotimme sen lepattavaa liekkiä. Kyyneleeni alkoivat valua, kun lausuin hyvästejäni pienelle tytölleni. Ääneni puuroutui nyyhkytysten myötä ja mieheni nappasi minut kainaloonsa. Siinä me olimme. Kaksi punasilmäistä pian-olisimme-olleeet-vanhempaa, jotka vannoivat sytyttävänsä kynttilän joka vuosi pienokaiselleen. Pienelle ihmeellemme, joka ei ollut saanut mahdollisuutta tämän maailman tutkimiseen; sateen ihmettelemiseen, ensimmäiseen paljasjalkaiseen kävelyyn nurmikolla tai meidän näkemiseemme. Vanhempiensa, jotka häntä niin suuresti jo rakastivat. Sen sijaan sinä pääsit pois ilman kipuja ja tuskia ja siirryit palasiksi sydämiimme. Minulle sinä olit jo lapseni.
Tämän kaiken jälkeen pohdin, uskallanko yrittää uudestaan. Ihmetys olikin suuri, kun jo seuraavasta kierrosta tärppäsi, mutta samalla vanha tuttu pelko nosti päätään. Mitä jos tämäkään vauva ei selviä? No, selvisihän se ja hänestä tulikin maailman ihanin vauva <3 Siltikin joskus mietin, millaista olisikin olla aivan toisenlaisen vauvan äiti. Olisiko lapsellani kihartuva tukka niinkuin isällään ja olisiko kotimme täynnä vaaleanpunaista prinsessatavaraa? Selviytymiskeinonani minun oli nimittäin jotenkin profiloitava kuollutta lastani ja raskausolojeni perusteella päätin hänen olleen tyttö, siitä mitään varmuutta tietämättä. Mietin, millaista elämämme olisi, sillä opintoni olisivat jääneet vauvan myötä kesken. Mutta sitten minun on aivan pakko karistaa nämä ajatukset jälleen päästäni, etteivät ne ehdi ottaa ylivaltaa minusta. Ne saavat tulla pintaan silloin tällöin ja se on ihan terveellistäkin, mutta en siltikään toivo, että jokainen teistä tulee keskustelemaan tästä asiasta kasvotusten. Jos haluatte, voin puhua siitä kirjoittamalla. Se suotakoon minulle. Mutta, jos ette tahdo, en luokkaannu siitäkään. Elän elämääni eteenpäin ja jos vielä joskus raskaudun, joutunen käsittelemään näitä asioita viimeistään siinä vaiheessa kun neuvolakorttiin piirretään jokin muu numero kuin nolla keskenmenojen kohdalle. Nyt menen puhaltamaan kynttilän taas sammuksiin ja lausun hiljaa "Äiti rakastaa sinua <3"
