Menettämisen pelko

Isäni onnettomuuden jälkeen minuun on iskenyt aivan järjetön menettämisen pelko. Ensin se suuntautui luonnollisesti isäni suuntaan, vaikka tiesin kaiken periaatteessa olevan kunnossa, jos näin voi sanoa. Sitten tässä eräänä iltana katsoin itkuhälyttimestä nukkuvaa poikaani. Hetken mietin, hengittiköhän hän laisinkaan. Voi luoja, entä jos ei hengittänyt? Olin ryntäämässä kokeilemaan hengitystä, kun hälyttimen näytöllä näkyi unissaan kierivä pieni mies. Pieni hymy nousi takaisin huulilleni. Tunsin oloni erittäin hölmöksi. Tottakai pikku touhuajallani on kaikki kunnossa. 

Koin koko pojan raskauden ajan eräänlaista menettämisen pelkoa, kiitos aiemman keskenmenon. Vaikka kaikki sujui oppikirjamaisesti, olin useampaan otteeseen itkemässä hysteerisesti pienten potkujen puuttumista. Olin joka kerta aivan varma, että pojalla oli jokin hullusti, kunnes hän todisti napakoilla, kylkiin suuntautuvilla karatepotkuillaan toisin: "Äiti älä ole hölmö, täällä minä olen!" Hetken päästä taas valittelin leikkisästi isimiehelle kylkivaivojani. Takaraivossani jyskytti silti sydäntä puristava tunne. EN-TÄ JOS? Suhtauduin lapseemme tuolloin jo niin suurella rakkaudella, että voitte kuvitella menettämisen pelon ottaneen minusta vallan täysin, kun poika vietiin synnyttyään aamuyöstä teholle. Itkin yössä yksin hiljaa, koska en päässyt vielä hänen luokseen. Olin aivan liian heikko, vaikka mitä minä siellä olisin voinut tehdäkään..

Pojan synnyttyä valvoin usein hänen vierellään tarkkaillen hänen hengitystään, sillä joskus se tuntui katkeavan aivan pieneksi hetkeksi. Hetkeksi, joka tuntui sekuntien sijaan tuskaisilta minuuteilta. Aina hengitys kuitenkin jatkui yhtä vakaasti ja viimein opin pääsemään irti tästä jatkuvasta tarkkailusta. Kaikki oli hyvin ja poika terve. Meillä oli aivan täydellinen tähtisilmäinen vauva. Ihmettelin, miten olimme saaneet aikaan jotain niin käsittämättömän ihanaa. Pian opin nauttimaan täysin rinnoin hänen kasvustaan ja kehityksestään ja olin suunnattoman ylpeä pojastani. Olen edelleen ja sekös tästä vaikeaa tekeekin. 

En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon rakastan poikaani, vain toinen vanhempi voi oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain sen mittasuhteista. En kuvitellut tämän äidinrakkauden olevan koskaan NÄIN suurta. Tiedän, että tekisin mitä tahansa poikani puolesta, antaisin vaikka oman elämäni, jos se pelastaisi hänen omansa. Enkä epäröisi sitä hetkeäkään. Alex on minulle tärkeintä maailmassa ja vain ajatus siitä, ettei hän olisi enää huomenna kanssamme, saa minut melkein haukkomaan henkeä ahdistuksesta ja surusta. Olisi vain tyhjä huone leluineen ja sänkyineen. Tyhjä koti, joka huutaisi hiljaisuuttaan ja pienten tepsutusten kaipuutaan. Tyhjä syli, johon ei olisi tulijaa. Ammottavan kokoinen reikä sydämessä, jota ei voisi paikata. 

Rakastan sinisiä, nauravia silmiä, jotka tervehtivät meitä heti aamulla pinnasängystä. Jalkoja, jotka eivät malta pysyä aloillaan hetkeäkään, vaan kaipaavat koko ajan uusiin seikkailuihin. Naurua, joka saa unohtamaan kaikki murheet, sillä juuri sillä hetkellä maailmassa on vain me kaksi ja sydämet puhdistava, hersyvän aito nauru. Rakastan pojan perusvirnettä, joka hänellä on touhutessaan naamallaan ja myös niinä hetkinä häntä rakastan, kun suupielet kääntyvät alaspäin. Ne kuuluvat arkeen ja tekevät niistä onnenhetkistä entistä kullanarvoisempia. Otan poikani ilosylin vastaan juuri sellaisenaan kuin hän kulloinkin on ja annan meidän välisen rakkautemme kasvaa kuin juuriaan levittävä puu. Puun, joka on vankka kuin kallio ja kestää säät kuin säät. 

Menettämisen pelko kasvaa tämän suuren rakkauden kanssa käsikädessä. Uskon, että kukaan, ei kukaan halua lausua lapselleen niitä viimeisiä sanoja ja haudata häntä omana elinaikanaan. Lapsen ei kuulu kuolla ennen vanhempiaan. Olemme hieman itsekkäitä ajatellessamme näin, mutta sellainen se ihmisluonto vaan on. Emme tahdo luopua rakkaimmistamme, mutta meidän on silti opittava elämään tämän asian kanssa. Emme voi kahlita toisia ihmisiä itsemme kiinni, saati sitten suojella kaikelta pahalta, vaikka kuinka sitä yrittäisimme. Monet ovat yrittäneet- ja epäonnistuneet. Tiedostan, että en voi kieltää lapseltani kaikkea "vaarallista", kuten penkkien päälle kiipeämistä, vaan voin tehdä siitä edes hieman turvallisempaa opettamalla kuinka poika pääsee turvallisesti alas. Se pää edellä tuleminen kun yleensä päättyy aika huonosti... Voin kasvattaa hänet omien taitojeni mukaan, mutta viime kädessä vain hän yksin tekee elämänsä suuret ja pienet valinnat. Voin vain kulkea rinnalla ja toivoa, että kaikki kääntyy parhain päin. Ja joskus hieman pelätä. Sehän vain tarkoittaa, että rakkauteni ei ole kadonnut yhtään minnekään.

Vain yhdelle avasin sydämeni, yhdelle sen varauksetta annoin.

En pyytänyt mitään vastalahjaksi. Sinä riitit.

Lähelle päästin, enkä hentoisi koskaan laskea irti. 

En tänään, en huomenna, en ikinä.

Yksi elämä, yksi tarina. Yksi, joka meidän omiimme kietoutuu.

Vain yksi. 

Poikamme.