Alex 16 kk

Herranjumala, miten tämä aika menee näin nopeasti. Tuntuu, että vasta kirjoittelin tänne pojan kuulumisia, mutta siitähän on melkein KAKSI kuukautta!! Miten voikaan olla mahdollista? Avasin blogin tekstiluettelon ja siellä se komeili: 29. elokuuta. Taitaa olla blogin nimen muuttaminen ihan oikeesti ajankohtaista. Oisko ehdotuksia? :D Palataan kuitenkin vielä takaisin aiheeseen ja kurkistetaan meidän iki-ihanan taaperon elämään tällä kertaa pienen runon muodossa.

Olen 16-kuinen pieni touhottaja, varsinainen pikku hurmaaja

Rakastan kettujani Mariannea ja Kettukarkkia; ruokin ne joka päivä, kylvetän vauvan vannassa, lukien niille kirjoja. 

Päkäpää, minäkö muka? Kyllä minä puraisen äidin sormesta, jos vaan on lupa! Tai jos ei, niin silti koitan, räkätän päälle ja sormet mukissa uitan. Ei mua saa kieltää, siitä tulee poru. Puren huultani ja annan sitten raikaa, kun tulee taas se tuttu toru.

Kas kuulenko kutsun Aviciin, kuka laittoi soimaan musiikin? Tanssijalkani eivät pysy aloillaan, pienet kädet alkaa lyömään tahtia. Isi tule mukaan, nyt tanssitaan ja vaippaa vatkataan. en pysähtyä malta ollenkaan. Joko laitetaan uudestaan?

Ai puhelin soi, kai vastaan saan, mä huudan siihen böö. Laitan korvallein, huudan mummollein "mummo, kukkuuu, böö". Ja kun mummo mulle vastaa niin, mä uskalla vastata en, vaan kun äiti puhelimen ottaa mult, mä tahdon silti sen. 

Ai autoko, ai meidänkö, joo kyllä sen tunnistan. Koira sanoo hau, kissa iu ja kun ruoka on kuumaa, sitä puhallan. Roskat keräilen, niitä näyttelen ja sitten viipotan. Ettiö, siellä roskasankko on, sinne äidin kannustan. 

Huhui, ei kukaan mua nää, musta näkyy vain nyt varpaanpää. Olen piilossa verhon takana ja huoneen täyttää nauru makea. Hieman vilkaisen, verhoa vetäisen, isin suusta kuuluu "höö". Hyppään esiin vaan, ei kukaan voi vastustaa, kun minä huudan "BÖÖÖ". 

Minä itse vaan, en tahdo kiitos apua. On tämä miehen työ. Ovet kiinni vaan, muut aikanaan, mut joskus en itse syö. Yh, porkkana, kuinka uskallat tuollaista mulle tarjota?? Ottaisin Muhkua, hieman juustoa ja piimää omasta mukista. 

Miks mua itkettää, kai kipee on nyt pää, kun tulee kaksi hammasta. Tahdon järsiä joka asiaa, myös hieman isiä puraista. 

Nallen traktori tuktuktuktukkaa ja possu pallero iloinen on, kai tuo kolmaskin kirja hyllyssä iltasatu verraton on. Oi oota äiti, ota tutti tää, kun juosta täytyy nyt. Uni oottaa saa, nukkumatti pian tavataan, on neljäs kirja löytynyt. 

Olen onnellinen, touhukas poika iloinen, joka tekee omat työt. Kun päivä lopussa on, mä sitten nukun kaiket yöt. Taas aamulla nousen mä, "äiti" huutelen ja tutin suusta viskaisen. Noutajaa halaan tiukasti, virne naamalle ja taas vauhtiin pinkaisen. 

<3

Oravanpyörässä

Viime postauksesta on aivan liian pitkä aika, anteeksi. Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta, sillä se on tuntunut ylimääräiseltä pakkopullalta, joka vie vain aikaa. Olen vältellyt tätä vaikka kuinka monta päivää, monta viikkoa, vaikka luonnoksissa odottaa tälläkin hetkellä 15 aihetta.. Syy taukoon on lyhykäisyydessään se, että olen ollut aika loppu viime aikoina. Eräänlainen harmaa haamu kesäisestä minästäni. 

Luulin, että lomalla saisin ladattua akkujani sen verran, että pääsisin takaisin tän väsymyksen niskan päälle, mutta siinä taisi käydä vähän ajateltua huonommin. Älkää käsittäkö väärin, meillä oli todella ihanaa perheaikaa, jonka vietimme mummoloissa sukuloiden, mutta olen jo pitkään kaivannut sitä kuuluisaa omaa aikaa. Sitä ei vain ehdi/pysty/ jaksa ottaa just silloin, kun sitä tarvitsisi. Ja niin poltan kynttilää sen molemmista päistä. Olen tehnyt töissä harva se päivä ylitöitä ja tämän ja viime viikon kruunasi se, että järjestelin joka hiton päivän ajan asioita. En ehtinyt henkäistä sekuntia pidempään, vaan paahdoin täysillä. Juoksin osastojen välillä, kirjoitin, valmistelin ja siinä ohella hoidin sen perusduunini lasten parissa. Ja kun tässä ei olevinaan ollut vielä tarpeeksi, meillä on ollut tämän viikon ajan kirppispöytä, jota on pitänyt käydä siistimässä aina töiden jälkeen. Hullu mikä hullu, tiedän.

Samalla, kun olen painanut töitä niska limassa ( tai kurassa ihanan syysilmojen ja kuriskauden myötä, yh) olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ehdi viettää aikaa poikani tai mieheni kanssa. Vuorokauden tunnit loppuvat kesken, kun kotiin tullessani kokkaan, syötän, vaihdan vaippaa, syötän taas, vaihdan yövaatteet ja pesen hampaat pikku natiaiselta. Leikille ja läsnäololle jää aivan liian vähän aikaa. Kaikkein pahinta on kuitenkin se, etten iltaisin jaksa sitä huomiokitinää, vaan tiuskin pojalle. Paska mutsi-fiilis sen kuin vaan nostaa päätään- eikä oikeestaan laskekaan sitä ihan hetkeen. On helpompaa istahtaa sohvalle koko loppuillaksi katsomaan Communitya ja toivoa unohtavansa likaisen vessan, tiskit sun muut velvollisuudet. Kello tulee kymmenen ja on aika mennä nukkumaan, tiedostaen, että huomenna sama pyörii uudestaan. Samoin ylihuomenna, yliylihuomenna, yliyliylihuomenna jne. Tää on varmaan sitä oravanpyöräfiilistä? 

Jouluun on alle kaksi kuukautta ja eräs aikaa vievä työvelvollisuus on nyt onnellisesti takanapäin, joten ehkä mie saan nostettua itseni taas täältä tuhkan pohjalta. Hymyiltyä, liikuttua (jäänyt totaalisesti pois viime aikoina, ihan kamalaa!) ja vaikka lähdettyä sinne shoppailemaan, jota olen suunnitellut varmaan kolme viikkoa. Niin ja siitä tukanvärjäys-ideastakin on jo se puolitoista kuukautta, joten joskohan kohta olisi aika? Aion tässä tulevina päivinä huokaista vielä vähän pidempään ja aktivoitua sitten tämän blogin suhteen. Onhan se jo aikakin.

1-v kuvia

Näitä lupailin kauan, kunnes asia jäi viimein unholaan. Pohdimme pojan ammattilaisella kuvauttamista pitkään, mutta lopulta liian suolaiset hinnat eivät sopineet pieneen "opiskelija ja kotiäiti kera lapsen"-budjettiimme. Silloin älysin kysyä hyvää ystävääni Raskin Annia kuvaamaan, onhan hän siinä erittäin taitava. Hänen taidonnäytteitään pääsette ihailemaan täältä! Ja kyllä se taito oikein heijastuu näistä kuvista, joihin olemme enemmän kuin tyytyväisiä. Vaikka aikaa oli uhkaavan sadekuuron takia vähän ja poju oli vähän uupu, saimme silti enemmän kuin tarpeeksi hyviä kuvia, muistoja. Kiitos Anni vielä kerran! <3 :)

Meidän pieni hömelö perheemme <3

Mikä oli sinun suosikkisi? :)

KUKKUU!

Olipa kerran aivan tavallinen viikonlopun päivä. Kaikki oli ihanan rauhallista, kunnes tuli liiankin rauhallista. Missä Alex? Yleensä, kun hän hiljenee täysin hän on tekemässä töllön töitä, joten eikun jalat alle ja huhuilemaan touhuajan perään. Ei näy, ei kuulu; lastenhuonekin on aivan hiljainen. Yhtäkkiä kuulen pientä tuhinaa aivan läheltäni.

Aivan kuin se kuuluisi vaatekaapista! Huhuilen vielä: "missähän se Alex voisi olla?"

Ovi avautuu hiljaa...

Siellähän se kyyhöttää, olevinaan vieläkin piilossa :D

    

Ovi aukija kukkuu! Äiti taisi pilata hauskan piiloleikin... 

Vaativa ja totinen taapero tuijottaa takaisin ja osoittaa ovea. On parempi laittaa se aivan kiinni. Niin, että kaapissa on aivan pimeää, hui kamala! Jään istumaan kaapin viereen ja mietin, oliko poikani loukkaantunut piilopaikan "pilaamisesta."

Mutta hei, kohta ovi taas avautuu ja pienen suusta kuuluu "kukkuu!" Ihana naurunremakka saattelee Pööööööön ilmoille ja me molemmat nauramme katketaksemme. Ei siis mitään menetettyä, täähän olikin ihan hassu juttu!

Leikinjohtaja istuu kuitenkin selvästi tässä. Nyt taapero vie ja äiti saa vikistä halutessaan! Ovi komennetaan kerta toisensa jälkeen kiinni ja avataan hassun hörönaurun saattelemana. Laitetaan kaveriksi vielä pari kettulelua ja avot! Täydellinen piilomajapöö-leikki on valmis! <3