maanantai 2. marraskuuta 2015

"Mummo!" -lapsen sanainen arkku ja sen kehittyminen

Hieman asiaa googlailtuani sain selville, että toisen ikävuoden aikana puheen kehittyminen on hurjan yksilöllistä: toiset alkavat näihin aikoihin (1,5 v) puhua jo lauseita, kun taas toiset ovat tuottaneet vasta ensimmäisiä sanojaan. Kaikille tosin on yhteistä se, että he ymmärtävät (vaikka eivät sitä aina näytäkään varsinkaan kieltojen kohdalla) enemmän kuin puhuvat. Ja, kun puolitoista vuotias osaa tuottaa noin 10-30 merkityksellistä sanaa, siinä rinnalla kulkee sitä omaa puhetta, joka naperolle on aivan selvää pässinlihaa, vanhempien miettiessä, mitä toinen yrittää innoissaan selittää. Mutta ihmekös tuo, kun jos sanoja ei löydy. Kyllä miekin vaikka vinisisin viestini perille! :D

Myös minä, niinkuin varmasti moni muukin vanhempi, olen joskus murehtinut lapseni puheenkehitystä- ja aivan turhaan! Kun ensimmäiset sanat (äiti & isi) tulivat reilun puolen vuoden iässä ensimmäistä kertaa ja koko puhuminen tuntui unohtuvat moneksi kuukaudeksi, pohdin, missä mätti. Kuulin hyvin usein jonkun toteavan, että liikunnallinen kehitys vetää mattoa puheenkehityksen alta, mutta meidänpä poika onkin todistanut asian lopulta täydeksi pupuksi. Molemmat voivat kehittyä ihan yhtä hyvin, niinkuin rinnakkain. Vitsi, kun voisinkin näpäyttää muutaman kuukauden takaiselle itselleni, että "Älä jumavita murehi, siulla on maailman hienoin poika, joka kehittyy omaa tahtiaan. Ja sitä paitsi kohta sie et saa sen suuta enää pysymään kiinni." Pitää vaan uskaltaa luottaa siihen, että kyllä se sieltä tulee niinkuin liikunnallinen kehityskin.

Ja voi, kyllähän se on tullutkin! Meillä höpötetään jatkuvaan jotain, lauletaan "Boom kah jee boo ka jeee", toistetaan toisten puhumia sanoja perässä ja harjoitellaan äänteitä ja ääniä. Kun aiemmin minusta tuntui, että löydetyt sanat katosivat, ovat ne nyt löytyneet jälleen sieltä päänupin sopukoista ja siirtyneet ilmaistaviksi. On jotenkin niin hellyyttävää, miten toinen innostuu keksiessään taas uuden sanan, jonka osaakin sanoa. Toisaalta vastaavissa tilanteissa myös me vanhemmat ollaan oikeasti ihan älyttömän ylpeitä ja kehutaan poikaa. Mielestäni tällainen suora, positiivinen palaute onkin avainasioita lapsen kasvattamisessa. Mieluummin kehun, kuinka hienosti poika osaa olla ottamatta tavaroita pöydältä kuin jätän asian huomioimatta ja karjun "eieieieiii"- mantraani, kun poika kokeilee napata huomiota saadakseen puhelimeni siltä samaiselta pöydältä. 

Allun lempparikirjat ovat olkkarissa

Kuinka meillä sitten on tuettu pojan kehitystä? No ensinnäkin ihan puhumalla. Me sanoitamme asioita pojalle jatkuvalla syötöllä. Voimme sanoa esimerkiksi: " Katso, tuolla on koira!", ja jatkaa sitten kuvailemalla esimerkiksi koiran väriä, kokoa, ääntä jne. Yksittäisten sanojen ympärille on hyvä luoda lyhyitä, mutta samalla hieman haastavia lauseita. Mie itse ainakin eroan suomalaisesta mentaliteetista siinä, että puhun pojallani joka paikassa. Minua ei hetkauta, vaikka jonkun korvaan puheeni kuulostaisivat jotenkin typeriltä tai noloilta. Voin jäädä esimerkiksi ihastelemaan kaupan lamppuja vähän pidemmäksikin aikaa, jos toinen huutaa ihastuneena "lamppu, lamppu, lamppu!" Yhtenä kirppiskerralla meidät pysäyttikin yksi pieni mummo, joka totesi olevan ihanaa, että nimenomaan puhun pojalleni enkä vain kävele mykkänä tai mikä kamalampaa, käske poikaani olemaan hiljaa. Hänen mielestään vanhempien kuuluu olla hieman lapsellisia ja kiitti minua sitten vielä kädestä pitäen siitä, että saimme hänelle niin hyvän mielen. Ja voi, kyllä tunne oli molemminpuolinen, sinä ihana! <3

Meillä myös päristellään, harjoitellaan yksinkertaisia äänteitä leikkiessä, lauletaan ja kuunnellaan musiikkia. Joidenkin mielestä television katsominen on itse s**tanasta, mutta me olemme antaneet pojan katsoa televisiota esimerkiksi aamusella. Kyse ei ole tuntikausista, vaan lähinnä Chuckista tai Lemmen viemästä. Kun ruutuaika on täynnä, kapula nostetaan tarpeeksi ylös, ettei kiukutteleva taapero laita töllöä itse takaisin päälle. Sanotaan, että enää ei katsota ja ohjataan hellästi muihin toimiin. Ja yleensä se harmitus sitten häviääkin nopeaan. Kyllähän se telkku opettaa omalla tavallaan, mutta itse näen suurimpana puutteena sen, ettei se kommunikoi takaisin, vaikka kuinka huutaisit sille. Ulosanti on yksipuolista, ota tai jätä- tyyliin. Ja sekös vasta onkin koukuttavaa! Telkkarin, kuten muidenkin ruutujen katselun, voi korvata mielestäni hyvin pitkälle kirjoilla. Kirjat jättävät tilaa omalle mielikuvitukselle, lapsen omille huomioille ja yhteiselle tutkimiselle. Ne myös ovat  rauhoittavia eivätkä koskaan käy tylsiksi- varsinkaan sille taaperolle, joka raijaa suosikkikirjaansa sinua kohti viidettä kertaa samana päivänä. Hänelle se on aina yhtä ihana ja hauska tutkittavaksi, siis niin kauan kuin se lukijakin jaksaa keskittyä siihen lukemiseen. Pohdi seuraavaa: Jaksaisitko itse kuunnella tarinaa, joka luettaisiin sinulle monotonisesti, tututtuun tapaan? Ilman äänen vaihteluita, iloa ja mielikuvitusta. Entä, jos lukija keskittyisi selvästi johonkin muuhun asiaan ja pitäisi lukemisessa aivan liian pitkiä taukoja? Siis sellaisia, joita tulee esimerkiksi whatsapp-viestiin vastattaessa. Niinpä. en minäkään jaksaisi. Kyllä itseänikin kehtuuttaa välistä tietyt kirjat, joten meille ilmestyy aina silloin tällöin uusia kirjoja pienen miehen kirjahyllyyn. Kirppiksillä etsin nimenomaan kirjoja, sillä sieltä ostettuina ne eivät verota rahapussia niin paljon, eivätkä sadut mene koskaan liian vanhoiksi, saati ole kertakäyttökamaa ;) Laskin tuossa ihan huvikseni pojan kirjat ja yllätyksekseni niitä olikin 39 kappaletta. Aika hurja määrä, mutta mielestäni ihania kirjoja ei voi vain olla liikaa,joten vuoden päästä viimeistään tarvitaan vissiin ihan oma kirjahylly pojan huoneeseen :D 



Ja vielä, jos listaan näin pikaiseen sanoja ja "sanontoja", joita meidän mini ainakin jo käyttää:

Pupu    Äiti    Isi   Mummo    Ukki   Täti  Tähti   Kuu  Auto  Puu   Lamppu   Erkka (Erska-nalle)   

Piimä  PPu (reppu)   Tadadadaa   Bababa (Barpababa)   Titti (tissi)    Uttih (tutti)   Tätä

Tuo   okka (roska)   kukka    kakku    kuka    Iskä    Mamma(muumimamma)   Pappa (muumi-)

Ja tärkeinpänä Allulle: Kettu! :)


Onko teillä uskallusta pärpättää lapsillenne julkisella paikalla? Haastan juuri sinut kokeilemaan keskittymään siihen entistä enemmän! Nolous on vain meidän aikuisten korvien välissä ;)


 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi :)