Raskaus huipentuu synnytykseen ja uuden pienen ihmisen ensimmäiseen parahdukseen. Raskaus itsessään kestää noin yhdeksän kuukautta, mikä tuntuu menevän alussa kuin siivillä; kunnes päästään viimeisille raskausviikoille. Aika tuntuu pysähtyvän. Se ei suostu edes matelemaan, se pysähtyy, kun sitä h-hetkeä odottaa koko ajan tapahtuvaksi.
Hassua, mutta totta: aika menee ihan samalla tahdilla kuin aiemmin, vaikka siltä ei odottavasta äidistä (ja isästä ja sukulaisista) tuntuisikaan. Kun viikko 37 tulee täynnä, vauva on jo periaatteessa "valmis", miksei se siis jo tule.
Odotamme synnytystä, jotta saisimme nähdä pienen ihmeemme ensimmäistä kertaa; sitten se onkin meissä kiinni noin enemmän tai vähemmän 18 vuotta. Sitten tuskastellaan eikä nukuta ja mietitään, miten ihanaa olikaan, kun vaavi olikin vielä masussa. Mitä ihmettä tämä oikein siis on?
Luulen, että odotamme vauva-arjen olevan niin ruusuista oman vauvamme nähtyämme, että emme välitä univajeesta ja siitä, että tulemme haisemaan vauvan pukluille. Tai sitten olo on vain niin tukala viimeisillä viikoilla, että haluamme siitä jo eroon; itsekin voin allekirjoittaa edellämainitun. Pian se on kuitenkin täällä.
Olenko valmis?
Osaanko kasvattaa lapseni?
Entä jos olenkin huono äiti?
Nämä kysymykset selvinneevät ajan kanssa. Tärkeintä nyt on vain se, että supistukset jatkuvat ja poika ilmoittaa jatkuvasti olemassa olostaan, ettei tämän maman tarvitse hermoilla ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)