Valoton päivä

Eilen, kun tulimme kotiin vaunuilemasta kerrostalomme aulan kaikissa ovissa oli lappu: tänään 5.11. koko talossa on sähköt poikki 12-16 välillä. Jo tuolloin hurrasin (not!) tulevaa mielessäni.

Jos jotain positiivista pitää keksiä, valot sammuvatkin 3 minuuttia yli kahdentoista! Juuri saan lämmitettyä itselleni ruoantähteitä mikrossa. Makkaramakaronia, oi nam! Ketsuppi on jääkaapissa. Pakko ovi on avata, vaikka lämmintä ilmaa sinne sitten meneekin. Noniiiin, ja sitten syömään.

Herra Alex on täysin eri mieltä. 20 minuutin aamupäikkäreillä puksuttava pirpana nostaa kädet ylös ja alkaa huutaa vaativanoloisesti. Nyt syliin. Ja äkkiä. Pohdin, mihin laitan kuuman astian ja lasin, kun lähin taso on täynnä tavaraa eikä lattiallekaan tee mieli laittaa. Hieman hellästi siirrän joitain tavaroita ja nyt mahtuu. Alex syliin ja annat pusun. Ei, sylissäkään ei ollutkaan hyvä. Laitan pojan takaisin lattialle, jossa hän vaikuttaa olevan tyytyväinen ja päristelee. Hassu lapsi. 

Tartun ruokakippoon ja ruoka on jo jäähtynyttä. Mikäpäs siinä, ainakin saan syötyä tänään rauhassa. Kitinä alkaa kuitenkin jo toisella haarukallisella. Totean, ettei poika kuole sillä välin, jos syön vähäisen ruokani loppuun ennen kuin se on kylmää. Huuto voimistuu. Tajuan, että poikahan on tosi tosi väsynyt, vienpäs nukkumaan. Koska makuuhuoneessa on pilkkopimeää, joudun avaamaan verhoja pojan rimpuillessa kuin mustekala. Poika sänkyyn, tutti suuhun ja unifantti kainaloon. Vähän aikaa on hiljaista. Huokaisen helpotuksesta, kunnes tutti lentää kaaressa lattialle ja huuto alkaa taas. Poika mahalleen, ehkä sieltä on tulossa röyhty. Ei tule. Tarjoan rintaa. Ei maistu. Poika huutaa vain kovemmin. Kakkaa ei tule, vaikka väännetään. Tuossa vaiheessa sain yhden hymyn, hurraa! Kakka on hauska ja maailman ihanin asia!

Käydään välistä olkkarissa kokeilemassa maistuisiko maito siellä. Koitan hämätä tutilla, peittää pään harsolla, kävellä tämä mustekala sylissä, syöttää lattialla. Ehei. Suu siirtyy vain kauemmas jokaisella yrityksellä, vaikka herra lutkuttaa kaikkea muuta lähellä olevaa kuten harsoa. Hermo pettää ja sanon pahasti. Samalla sekunnilla mietin, mitä naapuritkin ajattelevat. Onko kohta sosiaalitädit ovella? Tuskin nyt yhdestä huudosta. 

Rumba pyörii vastaavanlaisena ihan tarpeeksi kauan kunnes päätän lähteä pojan kanssa pihalle. Pukua ei kuitenkaan meinaa saada herralle päälle ja kypärämyssy on viimeinen niitti. Alkaa lohduton itku, jonka uskon kuuluvan vähintään toiseen rappuun. Syli auttaa kuitenkin ja saan pojan koppaan vääntelehtimään. Miksi omat vaatteetkin pitäisi pukea vielä päälle? Enkö pärjäisi tänään vaikka ilman pipoa, kun sitä ei tunnu löytyvän mistään, vaikka olevinani otin sen jo kauan sitten valmiiksi. Aha, se olikin kassissa. Ja ei kun menoksi!

Soiva nalle pelastaa hieman tilannetta ja Alex itkee vain vähäsen. Vaunut pitää kuitenkin hakea varaston perältä, laittaa sadesuoja jne jne. Kun viimein pääsemme ulos, pihalla vastaan tulee toinen äiti omien vaunujensa kanssa. Hänen vauvansa nukkuu ja äiti vaikuttaa äärimmäisen tyytyväiseltä asianlaitaan, kun kuulee meidän tuholaisen huudon. Pohdin, voisimmeko vaihtaa vauvat hetkeksi päittäin. Edes sekunniksi. 

Onnekseni poika nukahtaakin vaunuihin ja päätän suunnata apteekkiin, koska kaikki tipat ja rasvat loppuvat aina yhtä aikaa. 7 minuuttia unta ja vaunuissa alkaa heilua käsi. Päänsisäinen hajoaminen tapahtuu. Mutta vielä on pakko käydä kaupassa. Ostokset koriin ja kassalle mahdollisimman nopeasti. Emme pääse edes kaupan ulko-ovelle kun tuttu huuto alkaa. Onneksi kotiin on lyhyt matka. 

Varaston perälle, kassi olalle ja vauva koppineen käsivarrelle. Pujottelen varaston mutkista, ovista ulos ja rappuset ylös. Tuumin, että pitäisi varmaan alkaa kuntoilla vähän enemmän, kun nyt jo on hiki. Ruoat kylmään, pojalta puku pois. Tarjoan rintaa. Ei. Väännetään kakkaa. Ei. Eikä nukuta. Kyynel vierähtää poskelleni. Miksi hitossa juuri tänään pitää olla valotkin poissa.. Poika tahtoo leikkiä ja vieritän helistintä lattialla nyyhkyttäen. Alex katsoo minua kysyvästi ja hymyilee. Hymyilen takaisin. 

Otan pojan rinnalle ja hän syö ahnaasti. Röyhtäiseminen ei kuitenkaan ole kivaa ja itku tulee herkästi väsymyksen vuoksi. Kannan pojan makuuhuoneeseen, joka on kylmä. Unohdin siis ikkunan auki jossain välissä, mutta milloin? Peittelen Alexin lämpimästi ja pidän kättä pienen selän päällä. Poika nukahtaa. Valot palaavat samalla minuutilla. Sattumaako? Todennäköisesti, mutta minusta tuntuu kuin kivi olisi vierähtänyt selästäni, viimein saan hieman hengähtää.