"Rakkauden ja surun kuvataan usein
kulkevan käsikädessä; rakkaus aiheuttaa surua ja mitä suurempi rakkaus johonkin
ihmiseen on, sitä suurempaa surua hänen menettämisensä tuottaa."
Kirjoitan paraillaan esseetä surusta, näin lomaviikolla kuin olen. Aihe sopii minulle kuin nakutettu, sen verran aihetta on päässyt taas viime aikoina käsittelemään. Surun kohdatessa haluaisi vain käpertyä sikiöasentoon peiton alle eikä nousta koskaan ylös. Maailma on yhtäkkiä synkempi paikka, jossa ei tunnu olevan itselle mitään. Joitakin ilonaiheita voi ajoittain esiintyä, mutta niistäkin tuntee syyllisyyttä; eihän surullisena voi tuntea iloa.
Pikku hiljaa sitä opettelee taas selviytymään päivästä toiseen. Päivät eivät tunnu olevan kuitenkaan yksittäisiä, vaan ne ovat ikäänkuin sekoittunutta mössöä, jossa syödään ruokaa kun on nälkä ja mennään nukkumaan, kun nukuttaa. Ihmisten seura auttaa. Keskittyminen on ajoittain vaikeaa; voi huomata, ettei muista mitään juuri lukemastaan kirjasta. Ajatukset eivät pysy kurissa.
Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, joinakin päivinä voit tuntea jopa eläväsi jälleen kunnes taas kompastut synkkyyden juuristoon. Kriisistä voi muistuttaa esimerkiksi vain yksi ainoa sana tai tuoksu. Surun on annettava tulla aikanaan; on itkettävä, kun itkettää. On varauduttava, että toipumiseen menee paljon aikaa. Aikaa ei voi mitata minuuteissa eikä päivissä.
Mutta kuten juuri esseeseeni kirjoitin, sen kanssa oppii elämään. Pikku hiljaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)