Edistystä opintojen saralla

Jo blogini esittelytekstissä kerron, että olen pian valmistuva sosiaalialan opiskelija, pieni sosionomi siis. Tämän vuoksi voisi luulla, että kirjoittaisin välistä opinnoistani, eikös? Mutta tadaa, aihetta ei olla juuri sivuttukaan. Nyt viimein otan itseäni niskasta kiinni, sillä pian en voi enää puhua opinnoistani; minä siis valmistun!

Minun viimeiseen syksyyni on kuulunut sosiaalipedagogiikan syventäviä opintoja sekä luovien syventävä lopputehtävä opinnäytetyön ohella. Ensiksi mainitut olivat aika läpihuutojuttu, sen kun olin luennoilla ja loppuseminaareissa. Tähän opintojaksoon kuului kauhukseni koko opintojen reflektio. Minimissään 15 sivua. Maksimissaan 30. Miljoona eri aihealuetta pohdittavana- ja koko homma jäi taas viime tinkaan. Fiksuna ajattelin tähdätä siihen 15 sivuun, kun se kerran oli se minimi. Mutta minähän ylitin sen jo puolessa välissä kirjoitusta... Joku ei osaa kenties tiivistämisen jaloa taitoa? 

Luovien syventävänä lopputyönä toteutin parin kanssa luovien ryhmää kehitysvammaisten asumisyksikössä. Se oli oikein mielenkiintoinen prosessi jo senkin vuoksi, että työskentelimme keskivaikeasti vammaisten kanssa. Itseäni  tämä asiakasryhmä kiinnostaa näin myös tulevaisuutta ajatellen. 

Ja sitten oli se oppari. Nyt voin tosiaan sanoa jo OLI, sillä koko prosessi on minun puolestani jo hoideltu. Opinnäytetyön työstäminen oli osaltani todella opettavainen, mutta samalla tosi väsyttävä kokemus. Sanon vain, että opparin työstäminen pienen vauvan kanssa ei ollut todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Varsinkaan, kun Alex ei ikinä viihtynyt lattialla yksin, ei sylissä ja nukuttamiseen meni tuhottomasti työskentelyaikaa. Onneksi minulla oli aivan huippu pari, joka jaksoi tätä vauvarumbaa ja jaksoi joustaa sekä tulla meille kotiin kirjoittamaan työtämme; hurjan suuri kiitos siitä sinulle Ilona! :) 

Sieltä se oppari tulostuu!

Ikuistamisen arvoista ;)

Niin siinä kuitenkin sitten kävi, että kaiken sen höyläämisen ja viilaamisen jälkeen saimme palautettua opinnäytetyömme 27.10. Siis pari päivää etuajassa, voitteko kuvitella! Sitä hyvän fiiliksen määrää on mukava muistella näin jälkikäteenkin :) Sinä "oikeana" päivänä kävin sitten kirjoittelemassa kypsyysnäytteen työmme menetelmistä ja niiden luotettavuudesta. Tottakai sen täyden konseptin, tiivistää kun en ossaa :D

Tällainen ukko oli opparin tulostusapuna

Opintoni huipentuivat kuitenkin perjantaiaamuun kello 8:15. Opinnäytetyöseminaari. Hrrrr, sitä jännityksen määrää! Edellisen yön nukuin ihan hyvin. mutta aamulla herätessä oloni oli jännittynyt kuin viulun kieli! Oli pakko tehdä kaikki aamutoimet nopeasti, kerrata muistiinpanot ja viimein lähteä autolla koululle. Onneksi en sentään ajanut kolaria, sen verran ajatuksissani olin. Loppujen lopuksi meidän esityksemme meni ihan mukavasti, siis omalta osaltamme. Jännitykseni karisi esityksen alun jälkeen ja pystyin kertomaan työstämme ilman muistiinpanoja (JEE!). Katsojiltakin saimme kannustavia kommentteja. Mutta sitten tulikin tarkastajan vuoro, joka tykitti opparimme läpi kappale kappaleelta. Hänen mielestään olisi pitänyt olla sitä, tätä ja tuota. Hän ei ymmärtänyt tätä ja tuota, miksi, miksi, miksi. Parhaamme mukaan vastailimme, mutta silti jäi tympeä maku suuhun; työstämme emme tule ilmeisesti saamaan kakkosta parempaa :/ Hyvä työ kuitenkin on, mutta...

Valmistumiskutsukin saapui  jo sähköpostiin :)

Seminaarit on nyt kuitenkin ohi, samoin lomakkeidentäyttämiset. Olen valmistujaisjuhlaa vaille sosionomi, eikä kukaan voi viedä sitä minulta! Kolmen ja puolen vuoden urakka on pian ohitse. On hassua, kuinka nopeasti aika oikeasti on mennyt; vastahan minä istuin ensimmäistä päivää aivan jännittyneenä auditoriossa pohtien olinko kuitenkaan oikealla alalla. Olin minä. Olen opintojeni aikana tutustunut aivan ihaniin ihmisiin, joiden toivon pysyvän elämässäni. Olen oppinut tänä aikana aivan suunnattoman paljon, voisi melkein sanoa, että olen aivan kuin eri ihminen kuin ennen Joensuuhun muuttoa. Olen kasvanut suuntaan, jos toiseenkin. Olen myös todella onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden, sillä ilman sitä en olisi sellainen kuin nyt olen. Valmis kohtaamaan uudet haasteet työkenttien muodossa sitten tulevaisuudessa. Koin koko syksyn aikana syyllisyyttä siitä, että en voinut antautua täysin äitiydelle. Nyt viimein olen tässä, hengähdän ja olen täysiaikainen onnellinen äiti Alexille. 

Nyt voi joulu tulla. Täältä löytyy jo yksi suloinen tonttupoika! <3