Enemmän ihmiseltä näyttävä äiti

Eräs päivä suustani kuului lause: "Odota kulta vähän, äiti yrittää saada itsestään vähän enemmän ihmisen näköisen." Tämä äiti siis meikkasi ja koitti laittaa tukkaansa vähän paremmin kuin vain vetäistä perusponnarille, ettei pieni tahmanäppi pääsisi näpelöimään niitä. Kerrankin äiti saisi näyttää nätiltä. 

Olen viime aikoina kamppaillut itsetuntoni, tai oikeastaan sen alenemisen, kanssa. Löydän itsestäni aina vain enemmän vikoja: tukka on littana ja siinä on edelleen rumia raitoja, naama kukkii kuin kesäpelto, painoa on liikaa ja kunto on huono raskauden jäljiltä. En jaksa panostaa itseeni enää juuri lainkaan. Ainoastaan silloin, kun lähdemme kaupungille. Muulloin voin vetää Villen Whatever-pipon päähäni ja koettaa olla näkymätön. 

Tämä itsetunnon aleneminen alkoi jo loppuraskauden aikana, kun huomasin että painoa oli tullut melkein 20 kiloa lisää. Vaikka jotenkin tajusin, että suurin syy painonnousuuni oli tietenkin raskaus, en pystynyt kokemaan itseäni enää järin kauniiksi, enkä varsinkaan seksikkääksi. Olin kuin hyvin turvonnut pullataikina jokaisesta suunnasta katsottuna. Tai niin ainakin koin sen itse. Muut näkivät sen raskaudesta hehkuvan äidin, joka odotti esikoisensa syntymää innolla. Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan turvonneisiin sormiini ja varpaisiini, jos en itse ottanut asiaa puheeksi.

Alexin synnyttyä koin pienen itsetuntobuustin painon tippuessa yllättäen imetyksen ansiosta. Vain yksi ainut raskauskilo jäi. Silti kehoni oli muuttunut paljon: lantio leventynyt, raskausarpia oli joka puolella (niitä tuli lisää imetyksen ansiosta) ja mahani oli aivan löllö. Ei järin houkuttelevaa? Kaiholla muistelin raskaudenaikaista vartaloani, jolloin olin keskittynyt vain ja ainoastaan ihanan mahan silittelyyn; nyt se oli vain kamalan löysä eikä näyttänyt missään housuissa tai legginseissä hyvältä. Luulisi, että asialle voisi tehdä jotain, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tekosyitä on helppo löytää, mutta ne ovat vain pääni sisällä. Tarvitsisin ilmeisesti jonkun, joka sanoisi, että tee nyt hyvä ihminen näin ja näin. 30 days abs challenget on ladattu puhelimeen, mutta se aloittaminen on vain niin hankalaa, kun vaihtoehtona on upahtaa sohvan nurkkaan. 

Muutenkin pienen lapsen äitinä sitä heittää oman hyvinvointinsa taka-alalle ja ajaa lapsensa etuja. Meikkaamisen sijaan annan lapselleni mieluummin syliaikaa tai teen aamupuuroa. Mitään siistimpiä vaatteitakaan ei vakkauta laittaa päälle, sillä päivän päätteeksi ne olisivat todennäköisesti soseessa ja ties missä. Legginsit ja paita ovat oikein mainio yhdistelmä, villasukkia unohtamatta. Ne päällä voi kontata pojan perässä ja antaa hänen ruokailla sormiensa avulla. Äiti vaan ei näytä silloin siltä kuin ehkä haluaisi näyttää. Tukkakin saa olla miten on. Kuitenkin joku käy sitä räpeltämässä päivän aikana.

Tällä hetkellä oman ulkoisen kauneuden tajuaminen on ollut siis erittäin hankalaa. Sitä se on ollut myös aiemmin, sillä olen lapsesta saakka ollut hieman isokokoisempi. Tämän takia minua syrjittiin yläasteella, jätettiin porukoista ulos ja nimiteltiin. Koin itseni rumaksi ja mitättömäksi. Lukiossa wanhojen tanssiparin löytäminen oli sekin hankalaa, kun ei kuulunut niiden coolien jengiin. Lopulta pari kuitenkin löytyi, mutta jätti se kuitenkin pienet jäljet, sillä jälleen tunsin itseni siksi viimeiseksi vaihtoehdoksi, jota kukaan ei huolinut kuin säälistä. Olin ala-arvoinen. Noista ajoista on jo kauan, tasan viisi vuotta, mutta ne vaikuttavat silti siihen, kuka olen tänään. Tässä ja nyt. Turhan epävarma. Nainen, joka ei osaa arvostaa itseään, vaikka toisille opettaakin sitä. 

Haluan opettaa Alexille tulevaisuudessa, että ihminen on tärkeä ja kaunis juuri sellaisenaan kuin on. Että hänen tulisi arvostaa ja kunnioittaa itseään ja toisiaan, olematta kuitenkaan liian ylimielinen. Aika nurinkurista, että minulla itselläni on ongelmia kyseisten asioiden kanssa. Miten voin opettaa niin sitten pienelle pojalleni? Minun täytynee tehdä töitä itsetuntoni nostattamiseksi.

Alex ei näe rumaa äitiä, vaan äidin, joka on hänelle maailman tärkein. Ville taas näkee kuulemma kauniin avopuolisonsa ja jaksaakin kehua minua milloin mistäkin (kiitos <3). Minä näen peilissä itsensä unohtaneen nuoren naisen. Naisen, joka vertaa itseään liikaa yhteiskunnan asettamiin kriteereihin siitä, mikä on kaunista ja tavoiteltavaa. Kriteereihin, joita ei ole edes järkevä tavoitella. 

Minun on aika astua esiin varjoista, rakastaa itseäni ja toisia. Sillä myös minä olen huippu ja kaunis omanlaisenani, sanoi muuta kuka tahansa, edes minä itse. 

Meikillä ja ilman. 

Kukapa näitä määrittelee, kumpi on kauniimpi?