Onni on nukkuva lapsi.

Raskausaikana en varautunut lainkaan siihen, että vauvani ei nukkuisi kunnolla. Totta kai nukkuisi! Heitimme jopa pilaa siitä, että poika ottaisi äitinsä tavoin unilelunsa kainaloon ja painuisi itse ajallaan päiväunilleen. Minä tosin olin tuolloin päiväuni-intoilijana jo sen muutaman vuoden ikäinen. Päiväunet olivat kuulemma ehdottomat ottaa, vaikka pirtti oli täynnä vieraita. Voi, kunpa ne unenlahjat olisivatkin periytyneet pojallemme. 

Vastasyntyneenä Alex nukkui yöt meidän keskessämme. Tuolloin en edes miettinyt pojan laittamista omaan sänkyynsä, hänen paikkansa oli mahdollisimman lähellä vanhempiaan. Ja tissiä. Poika nimittäin söi usein (kuten vastasyntyneiden kuuluukin), mutta kiukuten. Häntä piti röyhtäyttää vähintään kerran kesken syönnin ja mielellään vielä syömisen päätteeksi. Jo tuolloin arvelimme pojalla olevan herkkä maha. Päivisin taas poika nukkui käytännössä vain minun sylissäni, tissitakiaisena. Jos yritin laskea hänet esimerkiksi sohvalle, hän saattoi pitää äidin mieliksi silmiä kiinni sen pari minuuttia, mutta heräsi sitten entistä kovaäänisempänä. Niimpä opin ottamaan lähelleni puhelimen, kapulan, vettä ja jopa pientä syötävää, jotta pikku prinssi saisi varmasti nukuttua kauneusunensa. Silloin niitä mammahormooneita vielä riitti tällaiseen touhuun. Oletteko kuulleet sanonnan "lapset ovat kuin enkeleitä nukkuessaan"?

Mummolassa saatettiin nukkua vaikka kopassa

Kun aloimme pohtia perhepeteilystä luopumista noin kuukauden ikäisenä, kokeilimme pojan nukuttamista omaan sänkyynsä, johon hän nukahti jopa paremmin kuin hyvin! Päivät menivät edelleen samalla rumballa, mutta ainakin yöt saimme nukkua hieman leveämmin. Yöllä poika heräsi edelleen usein, mutta nukahti tissille; siis jos siellä mahassa ei ollut liikaa niitä pirun ilmakuplia. Elämää vaikeuttivat entisestään sekä maitohapot että d-vitamiinit. Joskus ihmeteltiin, miten poika nukkui toisena päivänä niiiin hyvin, ettei tosikaan, kunnes huomattiin, että tipathan ne ovat jääneet antamatta... Arvatkaa kuinka monesti ollaan pojan täällä olon aikana väännetty isimiehen kanssa kättä siitä, annetaanko niitä tippoja vai ei.. Lopulta d-tippojen vaihtaminen Jekovitteihin auttoi edes vähän. Cuplis oli aika lailla tyhjän kanssa.

Pojan kasvaessa myös nukuttaminen hankaloitui; tuuditimme huutavaa lasta välistä jopa tunteja. Itse itku silmässä työnsin pojalle usein tissiä suuhun, kun en ymmärtänyt, että toinen oli vaan niiin sikaväsynyt, että sen tarpeet meni sekaisin. Heilutimme, hytkytimme, koitimme röyhtäyttää. Muistan, kuinka eräänä päivänä sain nukuttaa poikaa päiväunille puolitoista tuntia. Minulla oli kiire saada poika unille, sillä seuraavaksi päiväksi piti olla paljon teoriaa kirjoitettuna opparia varten, Ensin tuuditin Alexia sylissä ja vaikutti siltä, että poika saattaisi jopa rauhoittua siihen. Eipä aikaakaan, kun tuttu huutokonsertti alkoi ja jatkui, vaikka tein mitä. Lauloin ja itkin laulaessani, välistä kiroten ääneen, mitä pahaa olen tehnyt, ettei poika voi nukahtaa. En tiennyt, mitä tehdä. Laitoin pojan isälle viestin, etten jaksa enää minuuttiakaan. Ville lähti tulemaan kotia kohti. Itkuisena tajusin kapaloida pojan vilttiin, jonka ansiosta hän viimein nukahti. Villen tullessa kotiin itkin olohuoneessa hysteerisesti. Tuona aikana tutustuin ensimmäistä kertaa pimeämpään puoleeni. En halua edes sanoa ääneen, miten kamalia ajatuksia kävin läpi väsyneessä päässäni. Näitä totaalisen romahtamisen kertoja tuli vielä muutama myöhemminkin, en tuntenut tätä väsynyttä itseäni. Se oli jopa pelottavaa.

Omaan sänkyyn nukahtimista ei voinut edes ajatella, saati ääneen sanoa, sillä poika kaipasi niin kovasti läheisyyttä. Toivoimme, että nukuttaminen joskus helpottuisi. Jälkikäteen voin vain todeta, että oli järjetöntä koittaa jaksaa syksyn stressimäärän keskellä. Olisimme voineet pyytää apua neuvolasta, mutta emme niin tehneet. Opettelimme jaksamaan, ehkä jopa liian itsepäisesti. Uskoimme, että opiskelukiireiden vähentyessä ja soseiden aloittaessa aurinko alkaisi paistaa risukasaankin. 

Pikku matkaaja unisena

Peruna: koskee mahaan, ei sitä. Bataatti: vähän parempi, tätä voi antaa. Maissi: koskee niin paljon, että poika vääntäytyy kaarelle. Lopputulema:soseilla ei juuri vaikutusta yöuniin. Uskon, että myös liikkumaan opettelu oli tuolloin yksi unia häiritsevä tekijä.  4 kk iässä meillä nukuttiin taas huonosti, mutta ehkä pikkaisen pidempiä unipätkiä. Yöt mentiin tutulla ota tissi ja nuku-menetelmällä. Nukuttaminen oli taistelua. Alex halusi itsepintaisesti pysyä hereillä, vaikka kuinka nukutti. 

Pojan kasvaminen ja mahan ja suoliston kehittyminen alkoivat vaikuttaa unen laatuun vasta hieman ennen puolta ikävuotta. Poika alkoi syödä soseita hyvinkin hanakasti ja unipätkät saattoivat olla jopa kolme, neljätuntisia. Tuolloin äitiä ja isiä ei haitannut ollenkaan, että pojalle siunautui edes hyvä ruokahalu. Ei sillä, että se nykyäänkään haittaisi. Hyvä, että ruoka maistuu!

Joululomalla päätimme jotain radikaalia: kotiin palatessamme meillä alkaisi jonkin sortin unikoulu! Olimme keskustelleet asiasta äitiemme kanssa ja päätyneet siihen, että se voisi auttaa meidänkin tilanteessamme, kun Alex ei fysiologisesti enää tarvitse maitoa öisin. Kotiin päästyämme lepäsimme muutaman yön ja päivisin otimme selvää eri menetelmistä. Viimein päädyimme tassutteluun (lue lisää tästä), sillä itse en nauti poikamme huudattamisesta. Tassuttelu vaikutti hieman pehmeämmältä tissitakiaisen kouluttamiselta. 

Pari ensimmäistä yötä olivat ainakin minun mielestäni karmeita, sillä poika huusi huutamistaan. Olin aivan satavarma, että poika tarvitsi maitoa. Minun maitoani! Onneksi meillä kuitenkin on myös tuo maidoton osapuoli, joka tyytyi toteamaan, että kokeillaan nyt ilman. Ja onneksi totesi, sillä eihän poika nyt loppujen lopuksi tarvinnutkaan sitä maitoa, haki siitä vain läheisyyttä öisin. Tällä hetkellä poika syö maitoa kerran aamuyöstä, muulloin tissiä ei tarjota. Jos poika jotain juomista tarvitsee, hänelle tarjotaan pullosta vettä. Tarkoituksena olisi luopua jossain välissä vielä tuosta yhdestä syöntikerrastakin. Itseäni hirvittää kuitenkin maidon vähentyminen (kiitos vain neuvolaan siitä pelottelusta) ja se, että poika oikeasti tarvitsisi sen yhden syöntikerran, sillä hän kasvaa niin hurjaa vauhtia. Tällä hetkellä nautitaan kuitenkin siitä, että myös isä voi hoitaa pojan rauhoittelun öisin. Ja hei, niitä heräämisiä on vain murto-osa aiempaan verrattuna!Hurraa!

Päiväunet meillä tosin edelleen on aikamoista showviihdettä, sillä Alex riehaantuu aina sänkyyn päästessään, ihan sama kuinka väsynyt on olohuoneessa syödessään. Me annetaan riehua ja hädän tullessa silittelemme. Tämä on meille itsellemmekin paljon kivuttomampi ja energiaa säästävämpi nukutuskeino. Olemme pohtineet, teemmekö pojan kanssa jotain väärin, mutta ainakin rutiinit meillä pitävät. Ehkä odotamme ihmettä tapahtuvaksi ;)

Tällainen kurkkija meillä on nykyään aina päikkäreiden jälkeen. Äidin pikku aurinko saa aina hymyn huulille <3

Tällä hetkellä meidän kotimme on ihanan hiljainen. Alex nukkuu omassa sängyssään hieman jännässä asennossa poikittain, minun paitani kainalossaan ja luputtaa tutia. Unta on jatkunut jo yhtäjaksoisesti pari tuntia. Sekä äiti että isä saavat puuhata omiaan ja henkäistä pitkän päivän päätteeksi. Toivottavasti myös ensi yönä Alex saa nukutuksi kunnolla eikä näe painajaisia. Sillä tosiaan, onni on nukkuva lapsi.