Poikani on somelapsi

Somelapsi? Minäkö? Äiti, mikä se oikein on?

Tänä päivänä taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että oman lapsen tietoja tai kuvia löytyy netistä. Elämme paraillaan villissä somemaailmassa, jossa kaikki on "sallittua" ja joka antaa vapauden esimerkiksi kertoa, miten suloinen pieni nököhammas sinne oman pikkupiltin suuhun on tullut yön aikana. Se pikkupiltti muuttuu sillä samalla sekunnilla somelapseksi. Lapseksi, joka ei itse ole sanonut vanhemmalleen, että laittasitko tän tiedon nyt nettiin. Joku muu teki sen päätöksen hänen puolestaan.

Some on ympärillämme, se viihdyttää, kasvattaa ja auttaa meitä tutkimaan maailmaa aivan uudenlaisella tavalla. Samalla se on kuitenkin kanava loukata toisia, käyttäytyä aivan eri lailla kuin siviilissä ja jopa tehdä rikollisuuksia. Ja juuri tähän someen minunkin lapseni on nyt ängetty, niinkuin eräs tuttavani asian ilmaisi. Niinpä on, mutta se päätös ei ole ollut helppo. Myönnän, että synnytyksenjälkeisissä huuruissani en ajatellut asiaa sen suuremmin; julkaisin kuvia, sillä pieni nyyttimme oli niin valloittava. Tottakai kaikki muutkin haluavat nähdä tuon pienen tuikkeen silmäkulmassa! En ajatellut, vaan toimin. 

Alex kuuluu sukupolveen, jolle annetaan jo lähes syntyessään tunnukset facebookkiin, twitteriin ja instaan. Toisin oli omassa lapsuudessani, josta muistoina on paperisia kuvia, joita esiteltiin niille harvoille ja valituille, joita ne kiinnostivat. Nyt lataan kuvia puhelimestani tänne. Ne näkevät suku ja ystäväni, mutta mahdollisesti myös Alexin tulevien kavereiden vanhemmat, hoitotädit, kuka tahansa. Aika creepyä eikös? Olen pohtinut tätä kuva-asiaa kovasti. Blogi ilman kuvia on mielestäni kuin kirja ilman sivuja: aika tylsää katseltavaa. Olen myös pohtinut sitä, josko kuvaisin poikaa ollenkaan tai peittäisin hänen kasvonsa. No, myöhäistähän se enää olisi. 

Kuvien sensuroimisen sijaan olen päättänyt kiinnittää huomiota niiden ja tekstien sisältöön: ei nakuilua, ei pottakuvia, ei mitään, mikä voisi vahingoittaa lastani. Tähän asiaan on helppo pureutua miettimällä, millaisia kuvia haluaisi itsestään julkaistavan. Vessakuvia? No way! Haluan suojella poikaani mahdolliselta kiusaamiselta sekä suojata hänen yksityisyyttään. Ei ole minun tehtäväni julkaista kuvia, jotka voisivat loukata häntä. Päinvastoin, valitsen tänne blogiin niitä söpöjä kuvia ja suurin osa kuvista jää meille vanhemmille muisteltavaksi ja vaalittavaksi. 

Päätös bloggaamisesta on täysin minun, mutta olen saanut sille hyväksynnän isimieheltä, joka on myös yhtälailla Alexin vanhempi. Jos hän kieltää kirjoittamasta jostain, en kirjoita. En myöskään julkaise kuvia, joista hän ei pidä. Niin se vain toimii. Tosin nykyään isimies lukee näitä päivityksiä aika usein jälkikäteen.. Hänellä on kuitenkin aina olemassa veto-oikeus ja on mahdollista, että joku päivä tulevaisuudessa tämäkin blogi katoaa teidän luettavistanne. Siihen saakka jatkan kuitenkin edelliseen malliin, pidän blogini pienenä enkä hingu nostamaan sitä julkisemmaksi. Tämä tällainen riittää minulle.  

Se, mitä haluan sanoa tällä päivityksellä on se, että kannattaa pohtia tätä asiaa. Siinä on puolensa, mutta yksinkertainen se ei suinkaan ole vanhemman päätösvallan vuoksi. Ollaanhan fiksuja ja vastuullisia vanhempia eikä tehdä töllön töitä? Voimme rakastaa lapsiamme syvästi, mutta eihän meidän nyt aivan kaikkea tarvitse jakaa tuttujen saati tuntemattomien kanssa! :)