Heikkohermo

"IIK, ÄÄK, EN MIE PYSTY! Kerro sitten, kun se kohtaus on mennyt ohi!" Kuulostaako tutulta? Minulle se on.

Olen ollut kauhuelokuvien ja jännäreiden kanssa aikamoinen heikkohermo läpi elämäni. Muistan, kuinka miniskidinä kuvittelin näkeväni muumien mörön joulun alla pimeällä pihamaalla. En voinut kulkea ikkunoiden edestä ja pistin verhot tiukasti kiinni ennen nukkumaan menoa. Mutta kuten arvata saattaa, ei ne verhot mitään auttaneet. Mörkö tuli uniini, vaikka kuinka taistelin. Ja sitten piti mennä herättämään äiti. Onneksi äidillä oli taikavoimia, joka sai mörön katoamaan kauas pois. 

Omaan mielestäni erittäin vilkkaan mielikuvituksen, mikä vaikeuttaa erityisesti kauhuelokuvien katsomista. En ymmärrä, miten jotkut voivat oikeasti nauttia niistä. Mie en vaan pysty katsomaan sitä mättämistä. Puhumattakaan siitä jännityksellisestä juonesta, jossa katsoja säikäytetään ihan tahallisesti miljoona kertaa. Arvatkaa vaan, tuleeko ne kerrat myös minun uniini. Jep. Ei tee mieli enää nukkua. Koskaan.

Vaikka en olekaan kyseisen elokuvagenren fani, olen pystynyt lukemaan lähes mitä tahansa. Esimerkiksi yläasteella tein kirjaesitelmäni Thomas Harrisin Uhrilampaista. Jos joku ei tiedä kirjasta mitään, se kertoo dr Lecteristä, joka silpoo porukkaa. Luin, kirjoitin esitelmän ja esitin, eikä hätkähdyttänyt yhtään. Opettaja meinasi oksentaa ja sen jälkeen Harris meni kiellettyjen kirjailijoiden listalle. Mikä sääli. 

Luulen, että kykyni voida lukea lähes mitä tahansa johtuu siitä, että en tarvitse nähdä asioita omin silmin. Voin sulkea kirjan milloin tahansa, lukea sitä päivänvalossa ja tiedän, ettei se säikäytä minulta sydäntä kurkkuun. Toisin kun ne perhanan elokuvat.. Kirjan tapahtumat eivät myöskään seuraa minua yleensä uniin, joten voin nauttia jännäreiden lukemisesta. Tällä hetkellä luenkin Harrisin Punaista lohikäärmettä, joka on samaa sarjaa Uhrilampaiden kanssa. 

Kysyn vaan, että onko olemassa sellaista osa-aluetta, mihin lapsen saaminen ei vaikuta?? Luulin, että voisin nauttia tuosta kirjasta samoin kuin aina ennenkin, mutta äläpä mitä! Minusta on tullut heikkohermoisempi myös lukemani suhteen... Eilen illalla luin kirjaa lähes pimeässä, kun Alex ja isimies olivat jo menneet nukkumaan. Kun menin nukkumaan, minun oli vedettävä olohuoneen verhot paremmin kiinni ja nostaa peitto aivan korviin asti. Ja jos Ville ei olisi jo nukkunut omalla puolella sänkyään, olisin varmasti kiehnäytynyt vielä hänen kainaloonsa. Siis ihan tosi! Unen kiinni saaminen oli aikasmoisen hankalaa. 

 

Erityisesti minua puistatti ajatus kirjassa tapetuista lapsista. Tänään olenkin sitten pusutellut poikaa vähintäänkin tuplamäärän. Kai se täytyy myöntää, että miusta on tullu pehmo, säikky ja jotain aivan uutta, mille en löydä tarpeeksi hyvin kuvaavaa ilmausta. Minusta tuli äiti, joka pelkää maailmaa poikansa puolesta. Äiti, joka ei siltikään malta lopettaa Punaisen lohikäärmeen lukemista kesken, sillä se on niin mukaansa tempaava. Isimiehen on siis otettava minut illalla kainaloon turvaan. 

Oletteko te heikkohermoisia vai nautitteko hyytävästä kauhusta?