Huono mutsi-fiilis

Eilen se taas tuli vierailulle. Tunne, että olen aivan järjettömän huono äiti. Miksi en tajunnut asiaa aiemmin; olen todella, todella tyhmä ja lapseni kärsi asiasta suunnattomasti. Yyyh..

Kyseessä oli siis pojan auton turvakaukalo. Olemme viime aikoina hakenut turvaistuinta, sillä kaukalo tuntui jäävän auttamatta pieneksi Alexin hurjan kasvun myötä. Toissa iltana löysin sitten tori.fi:stä aivan täydellisen istuimen: mahtavat arviot autoliiton testeistä, hinta ok ja kunto vieläkin parempi. Istuimen saisi kasvot menosuuntaan, mikä on yksi tärkeimmistä kriteereistämme. Automme kun on sen verran vanha. Olin aivan varma, että noniiiiin, nyt poika saa uuden paremman istuimen! 

Kävimme kurkkaamassa istuinta ja myyjä kertoikin heidän laittaneen lapsensa siihen vuoden ikäisenä. Totaalinen jäätyminen... Meidän poikamme on vasta nelikuinen, eihän me tuota nyt voida ostaa! Harmitti, sillä istuin oli todella, todella hyvä. Onneksi myyjä oli rehellinen ja osasi kertoa istuimen sopivuudesta. Mutta itse koin oloni tyhmäksi; miksen ollut osannut edes ajatella tällaista asiaa... Ajattelin vain kilomääriä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä äiti :/

Kotimatkalla päätimme käväistä kuitenkin Lastentarvikkeessa kysymässä hieman neuvoa, millaista istuinta meidän tulisi seuraavaksi hankkia. Myyjä tomerana kysyi ensimmäisenä, onko kaukalon säätimet mahdollisimman suuriksi säädetty. Öö joo? Kaukalo ylös ja myyjä huomaa, että kaukalon takana joku säädin oli pienimmällä mahdollisella... Siis vastasyntyneiden tasolla... Ei ihme, jos poikaa on ahdistanut istuessa. Myyjä toki lohdutti, että asiaa ei välttämättä olisi voinut tietää eikä tajuta, etenkään kun meillä ei ole kaukalon ohjekirjaa. 

Mutta se tunne, mikä tästä seurasi! Tuntui siltä, kuin olisin pilannut lapseni elämän. Olen aivan kamala äiti, kun en tuollaista ole tajunnut. Olisihan minun pitänyt osata käyttää kaukaloa oikein. Entä, jos vauvani selkä on pilalla? Miten paljon toista onkaan ahdistanut matkustaminen.. Yääääääää! :(

Sama tunne on hieman edelleen päällä, liekö hormoneilla osuutta asiaan. Ilmeisesti tällä vanhempien mokailulla ei ollut edes mitään suurempaa vaikutusta pojan elämään, mutta silti. Itku meinaa tulla. Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että myyjä osasi neuvoa meitä tumpeloita. Alex mahtuu nyt matkustamaan väljemmin ja selvästi nauttii siitä: hän nimittäin veti kunnon päikkärit kaukalossa meidän tullessa kotiin. Äitikin sai arvokkaan opetuksen, mutta tajuaa myös sen, että reaktio oli hieman liioiteltu. Mutta minkäs sille mahtaa, että rakastaa silmäteräänsä niin paljon?