Pohdin tätä asiaa aika paljon jo raskauden aikana ja vasta nyt sitten uskaltaudun kirjoittamaan tästä asiasta tänne. Nää kun on niitä aika vaikeita asioita käsiteltäväksi. Kirjoitan tämän postauksen omiin kokemuksiini ja tietoihini pohjautuen ja sen on tarkoitus avartaa minun omaa näkemystäni tähän aiheeseen.
Olin muistaakseni kahdeksannella viikolla raskaana, kun yhtäkkiä minuun iski pelko. Pelko siitä, että lapseni ei olisikaan terve. Kun aiemmin olin pohtinut lähinnä pienen katkaravun sukupuolta, nyt selkäpiitäni pitkin kulki vilunvärähdys. Entä jos? Haluaisinko sen vauvan silti? Rakastaisinko sitä yhtä paljon? Tuli ensimmäinen ultra ja mielessäni kertasin, minkä kokoinen niskapoimu olisi jo hälyttävä. Mutta se olikin yllättävän pieni eikä pienellä Sintilläni ollut hätää. Huokaisin hetkeksi, sillä Downin syndroomaa ei ainakaan todennäköisesti tulisi. Kun toisessa ultrassa näkyi kaikin puolin täydellinen poikavauva, olin onnesta suunniltani; lapseni oli terve. Muulla ei ollut sillä hetkellä merkitystä.
Poika on edelleenkin täysin terve ja kehittyy jopa "normaalia" nopeammin, mitä nyt on uskominen kaiken maailman nettifoorumeihin ja tuttujen puheisiin. Olemme saaneet nauttia tämän pienen ihmeen täydestä toimintakyvystä ja sen kehittymisestä enkä siis osaa kuvitella totuudenmukaisesti tilannetta, jossa kaikki olisikin toisin. Mitä jos Alexilla olisikin jokin kehitysvamma, joka hidastaisi kehitystä? Olisinko silloin yhtä ylpeä?
Minusta tuntuu, että me kaikki äidit vertaamme lapsiamme aina jollain tavalla muihin lapsiin ja niihin kriteereihin, mitä sen ikäisen lapsen tulisi jo osata. Vaikka emme sitä myöntäisikään, meitä saattaa haitata jokin tietyn taidon osaamattomuus ja mietimme lastamme katsoen, milloinkahan se otetaan haltuun. Itseäni muistutan sloganilla "kunhan joku päivä. Kaikki lapset kehittyvät omaa tahtiaan." Mihinkään ei siis ole kiire. Poika kasvakoon, miten kasvaa, mutta välistä olen siltikin joutunut huolehtimaan. Entä, jos huoli olisikin suurempi?
Luulen, että jos Alex olisi vammainen, minä huolehtisin enemmän hänen voinnistaan ja kehityksen kulustaan kuin nyt. Kun kehitys olisi hitaampaa, joutuisin elämään suuressa epävarmuudessa siitä, etten tietäisi, tulisiko poikani esimerkiksi syömään koskaan itse tai puhumaan sanaakaan. Pelkäisin, sillä en tietäisi mitään varmasti. Pelkäisin tuntematonta.
Tämä saattaa kuulostaa aika itsekkäältä, mutta kyllä se lapsen vammaisuus vaikuttaisi varmasti tässäkin vaihetta äitiyttä minuun suuresti. Asia olisi niin suuri, että joutuisin käsittelemään sitä useasti. Henkinen painolasti olisi niin suuri, että kokisin varmasti suurempaa epävarmuutta äitiyteeni ja pienen lapsen kasvattamiseen liittyen. En sano, että nytkään olisin mikään supervarma mutsi, on minullakin heikot aikani. Kun tuossa tilanteessa kokisin muiden sääliä ja voivottelua, voisin kokea maailman jopa epäreiluksi. Miksi juuri minun lapseni? Mitä tein väärin, että olisin ansainnut sen?
Geenivirhe on aina arpapeliä, se voi sattua kenen tahansa kohdalle. Siis ihan kenen tahansa, riippumatta siitä, mihin vanhemmat uskoo, miten elää ja mitä on tehnyt "väärin". Joskus maailma antaa lapselle vaan "huonommat" kortit. Loppupeleissä asian kanssa on vain opittava elämään. Väitän, että vaikka Alexilla olisi jokin vamma, rakastaisin häntä aivan yhtä tavalla ja haluaisin suojella häntä vieläkin palavammin kaikelta pahalta. Opettelisin elämään asian kanssa, ottaisin selkoa asioista ja nauttisin sitäkin suuremmin niistä pienistä kehityksen edistymistä. Elämäni olisi ehkä kuormittavampaa, mutta ei se siihen rakkauteen vaikuttaisi, päinvastoin. Geenien miettiminen voisi kuitenkin mennä lopulta niin pitkälle, että pohtisin myös sitä, uskaltaisinko hankkia enempää lapsia. Haluaisin kovasti vielä ainakin yhden, mutta tuossa tilanteessa en tietäisi, mitä tehdä.
Olen koulutukseni kautta päässyt tutustumaan hieman vammaisten maailmaan, joka pelottaa niin monia. Väitän, että vammaisten syrjiminen ja alentaminen johtuu nimenomaan pääasiassa siitä, että ihmiset pelkäävät erilaisuutta eivätkä ota asioista selvää. On helpompi haukkua kuin ymmärtää. Myönnän, että itsekin pelkäsin tätä "erilaisten" maailmaa aiemmin, mutta olen oppinut ymmärtämään sitä hieman paremmin. Ja se maailma on yhtä uskomaton ja kaunis kuin meidänkin. Olen päässyt tutustumaan aivan huippuihin ihmisiin. Väliäkö sillä, onko jollain jokin vamma. Kaikki me olemme yhtä tärkeitä.
Onneksi yhteiskunnastamme on tulossa suvaitsevaisempi ja myös vammaisten oikeudet nousevat esiin yleiseen keskusteluun. Minusta on itse asiassa älyttömän hienoa, että Pertti kurikan nimipäivät pääsivät Euroviisuihin, vaikka monet eivät pitäneet heidän musiikkiaan edes kappaleena. Hei haloo, musiikkia se on ihan samalla tavalla kuin "normaalienkin" ihmisten tekemä! Ja kelatkaa, miten siistiä niiden jätkien mielestä on päästä isoimmille stageille! Onneksi tämä ei kaatunut ihmisten epäluuloisuuteen, vaikka varsinaisia mätämuniakin tämä kansa pitää sisällään. En voi käsittää, miten jopa aikuiset ihmiset heittivät keskusteluissa vitsiä näiden ihmisten vammoista. Vammailu ei vaan oikeesti oo coolia, se kertoo vaan omasta tyhmyydestä. Tuollainen käytös saa minut älyttömän vihaiseksi.
Olin muistaakseni kahdeksannella viikolla raskaana, kun yhtäkkiä minuun iski pelko. Pelko siitä, että lapseni ei olisikaan terve. Kun aiemmin olin pohtinut lähinnä pienen katkaravun sukupuolta, nyt selkäpiitäni pitkin kulki vilunvärähdys. Entä jos? Haluaisinko sen vauvan silti? Rakastaisinko sitä yhtä paljon? Tuli ensimmäinen ultra ja mielessäni kertasin, minkä kokoinen niskapoimu olisi jo hälyttävä. Mutta se olikin yllättävän pieni eikä pienellä Sintilläni ollut hätää. Huokaisin hetkeksi, sillä Downin syndroomaa ei ainakaan todennäköisesti tulisi. Kun toisessa ultrassa näkyi kaikin puolin täydellinen poikavauva, olin onnesta suunniltani; lapseni oli terve. Muulla ei ollut sillä hetkellä merkitystä.
Poika on edelleenkin täysin terve ja kehittyy jopa "normaalia" nopeammin, mitä nyt on uskominen kaiken maailman nettifoorumeihin ja tuttujen puheisiin. Olemme saaneet nauttia tämän pienen ihmeen täydestä toimintakyvystä ja sen kehittymisestä enkä siis osaa kuvitella totuudenmukaisesti tilannetta, jossa kaikki olisikin toisin. Mitä jos Alexilla olisikin jokin kehitysvamma, joka hidastaisi kehitystä? Olisinko silloin yhtä ylpeä?
Minusta tuntuu, että me kaikki äidit vertaamme lapsiamme aina jollain tavalla muihin lapsiin ja niihin kriteereihin, mitä sen ikäisen lapsen tulisi jo osata. Vaikka emme sitä myöntäisikään, meitä saattaa haitata jokin tietyn taidon osaamattomuus ja mietimme lastamme katsoen, milloinkahan se otetaan haltuun. Itseäni muistutan sloganilla "kunhan joku päivä. Kaikki lapset kehittyvät omaa tahtiaan." Mihinkään ei siis ole kiire. Poika kasvakoon, miten kasvaa, mutta välistä olen siltikin joutunut huolehtimaan. Entä, jos huoli olisikin suurempi?
Luulen, että jos Alex olisi vammainen, minä huolehtisin enemmän hänen voinnistaan ja kehityksen kulustaan kuin nyt. Kun kehitys olisi hitaampaa, joutuisin elämään suuressa epävarmuudessa siitä, etten tietäisi, tulisiko poikani esimerkiksi syömään koskaan itse tai puhumaan sanaakaan. Pelkäisin, sillä en tietäisi mitään varmasti. Pelkäisin tuntematonta.
Tämä saattaa kuulostaa aika itsekkäältä, mutta kyllä se lapsen vammaisuus vaikuttaisi varmasti tässäkin vaihetta äitiyttä minuun suuresti. Asia olisi niin suuri, että joutuisin käsittelemään sitä useasti. Henkinen painolasti olisi niin suuri, että kokisin varmasti suurempaa epävarmuutta äitiyteeni ja pienen lapsen kasvattamiseen liittyen. En sano, että nytkään olisin mikään supervarma mutsi, on minullakin heikot aikani. Kun tuossa tilanteessa kokisin muiden sääliä ja voivottelua, voisin kokea maailman jopa epäreiluksi. Miksi juuri minun lapseni? Mitä tein väärin, että olisin ansainnut sen?
Geenivirhe on aina arpapeliä, se voi sattua kenen tahansa kohdalle. Siis ihan kenen tahansa, riippumatta siitä, mihin vanhemmat uskoo, miten elää ja mitä on tehnyt "väärin". Joskus maailma antaa lapselle vaan "huonommat" kortit. Loppupeleissä asian kanssa on vain opittava elämään. Väitän, että vaikka Alexilla olisi jokin vamma, rakastaisin häntä aivan yhtä tavalla ja haluaisin suojella häntä vieläkin palavammin kaikelta pahalta. Opettelisin elämään asian kanssa, ottaisin selkoa asioista ja nauttisin sitäkin suuremmin niistä pienistä kehityksen edistymistä. Elämäni olisi ehkä kuormittavampaa, mutta ei se siihen rakkauteen vaikuttaisi, päinvastoin. Geenien miettiminen voisi kuitenkin mennä lopulta niin pitkälle, että pohtisin myös sitä, uskaltaisinko hankkia enempää lapsia. Haluaisin kovasti vielä ainakin yhden, mutta tuossa tilanteessa en tietäisi, mitä tehdä.
Olen koulutukseni kautta päässyt tutustumaan hieman vammaisten maailmaan, joka pelottaa niin monia. Väitän, että vammaisten syrjiminen ja alentaminen johtuu nimenomaan pääasiassa siitä, että ihmiset pelkäävät erilaisuutta eivätkä ota asioista selvää. On helpompi haukkua kuin ymmärtää. Myönnän, että itsekin pelkäsin tätä "erilaisten" maailmaa aiemmin, mutta olen oppinut ymmärtämään sitä hieman paremmin. Ja se maailma on yhtä uskomaton ja kaunis kuin meidänkin. Olen päässyt tutustumaan aivan huippuihin ihmisiin. Väliäkö sillä, onko jollain jokin vamma. Kaikki me olemme yhtä tärkeitä.
Onneksi yhteiskunnastamme on tulossa suvaitsevaisempi ja myös vammaisten oikeudet nousevat esiin yleiseen keskusteluun. Minusta on itse asiassa älyttömän hienoa, että Pertti kurikan nimipäivät pääsivät Euroviisuihin, vaikka monet eivät pitäneet heidän musiikkiaan edes kappaleena. Hei haloo, musiikkia se on ihan samalla tavalla kuin "normaalienkin" ihmisten tekemä! Ja kelatkaa, miten siistiä niiden jätkien mielestä on päästä isoimmille stageille! Onneksi tämä ei kaatunut ihmisten epäluuloisuuteen, vaikka varsinaisia mätämuniakin tämä kansa pitää sisällään. En voi käsittää, miten jopa aikuiset ihmiset heittivät keskusteluissa vitsiä näiden ihmisten vammoista. Vammailu ei vaan oikeesti oo coolia, se kertoo vaan omasta tyhmyydestä. Tuollainen käytös saa minut älyttömän vihaiseksi.
Yksi tärkeimmistä asioista, joita tulen opettamaan pojalleni on se, että kaikki ihmiset ovat aivan yhtä tärkeitä ja arvokkaita ja heitä tulee kunnioittaa. Vammainen ihminen, olkoon lapsi tahi aikuinen, on aivan yhtä arvokas kuin "normaalikin", erityinen ja tärkeä. Tähän loppuun vielä totean, että mie arvostan ihan älyttömästi kaikkia erityislasten vanhempia; te teette niin mahtavaa työtä lastenne kanssa että huhhuh! Ootte kaikki ansainneet supervanhempipalkinnot <3
 |
| Lapsi. Yhtä tärkeä kuin kuka tahansa toinen, yhtä erityinen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)