Luin tänään tutkimuksia nykylasten liikkumattomuudesta, minkä myötä aloin miettiä omaa urheilupolkuani ja kehon kokoasiaa. On huolestuttavaa, että vain noin viisi prosenttia lapsista saa päivittäin tarvitsemansa liikuntamäärän, mutta onko asia ollut aiemmin toisin?
Perheeni on aina asunut maalla, tai korvessa niinkuin minä olen tottunut asian ilmaisemaan. Siellä metikön keskellä me lapset rakensimme majoja, keräsimme ties mitä kasveja metsästä ja pellolta ja pelasimme erilaisia pallopelejä; vain mielikuvitus oli rajana, kun tilaa riitti. Toisin kuin kaupunkilaislapsilla, meillä harrastustoimintaa ei ollut aivan naapurissa. Näinpä hiihdimme, luistelimme ja puuhasimme milloin mitäkin enkä jaksa uskoa, että vanhempani miettivät päivittäistä liikuntasuositusta pistäessään meidän pihalle. Pääasia oli, että joka päivä käytiin pihalla, sillä sisällä meillä oli tiukka kielto esimerkiksi pallon pelaamisen suhteen. Potkia ei saanut ja ei sitä palloa ryömittääkään huvittanut. Niimpä me suuntasimme pihalle! Matkoja ei taitettu busseilla, vaan pyörillä. Meidän ei tarvinnut miettiä, oliko se coolia, koska se oli meille luonnollista. Annoimme vaan mennä ja teimme, mitä huvitti!
Tällaisen yleisen hömpöttämisen lisäksi harrastin hiihtoa kuutosluokkaan asti; kilpailin talvet ja treenasin kesät. Hiihtäminen on varmaan meidän perheessä jotenkin verissä, sillä me kaikki mukulat olemme sitä harrastaneet ja jopa pärjänneet siinä. Olin onnekas, sillä vanhempani panostivat tähän urheiluharrastukseen täysillä: he kuskasivat meitä ympäriinsä, treenasivat ja maksoivat kalliit vehkeet meille kaikille kolmelle. Hiihtäminen oli ihanaa- kunnes tuli murrosikä ja kilpailu, jossa kaaduin yhdessä liukkaassa mutkassa. Palkintosijat menivät sivu suun ja pettymys oli suuri. Murkun mielen kanssa hiihtäminen jäikin sitten pikku hiljaa pois, samoin treenaaminen.
Tuon hiihtoharrastuksen jälkeen en olekaan sitten löytänyt mitään "oikeata" liikuntaharrastusta, joka olisi ollut säännöllistä. Lenkkeilin milloin sattuu ja muut mielenkiinnon kohteet suuntautuivat taidepuolelle piirtämisen, lyriikoiden ja kirjoittamisen pariin. Teiniangsti oli päällä eikä mikään oikeastaan kiinnostanut. Vaikka murrosikä on pikku hiljaa mennyt ohitse, en edelleenkään ole löytänyt mitään harrastusta, joka pitäisi minut otteessaan. Olen jotenkin turta asian suhteen.
Myönnän, että olen hyvin mukavuudenhaluinen ihminen ja tämän vuoksi esimerkiksi jokin aerobic tai vastaava ei saa minua syttymään. Ei kiinnosta- tai en uskalla. Minulla nimittäin on ollut, ja on edelleen, paljon ongelmia kehonkuvani suhteen. En pysty hyväksymään itseäni juuri tällaisena millään, vaan olen yrittänyt peittää epävarmuuteni. Tiedättekö, miten vaikeaa tätä kuntoa on lähteä kohottamaan, kun se on aika,. no olematon? Liikunta tuntuu tappavalta jo pienissä pätkissä, hiki tulee ja naama hohtaa kuin paloauto. Siihen kun lisää ihmisten oudot katseet esimerkiksi lenkkipoluilla, niin avot! Pahempaa tosin olisi olla kyllä olla jollain ryhmäliikuntatunnilla, jossa muilla olisi tuliterät urheilukamat ja timmit kropat; eihän siinä sopisi joukkoon. En yhtään ihmettele, että ihmiset eivät saa aikaiseksi muuttaa itseään. Pelko ja häpeä ovat aivan liian suuria! Osa niistä on aivan kuviteltua, mutta on myös totta, että ihmiset arvostelevat toisiaan nykypäivänä surutta ja harkitsematta, miltä siitä toisesta voi tuntua. Vaikka se haukku ei näkyvää haavaa teekään, se saattaa jäädä kalvamaan yllättävän pitkäksi aikaa sisuksia.
Nyt vanhempana olen vastuussa myös pienen poikani hyvinvoinnista. Vaikka tällä hetkellä liikunnaksi riittääkin pelkkä leikkiminen, tulee minun jatkossa auttaa häntä liikkumaan monipuolisemmin. Vanhempien esimerkillä on mielestäni suuri vaikutus lapsiin. Ongelma onkin siinä, että me emme ole kovinkaan aktiivisia vanhempia tällä hetkellä. Täällä betoniviidakossa (korven vastakohta) on jotenkin hankalampaa ylipäätään lähteä "vain" ulos. Pitäisi olla jokin määränpää ja aktiviteetteja, jotka yleensä maksavat. Liikkuminen ei suinkaan ole ilmaista.
Näin ollen ymmärrän jotenkin kaupunkilaislapsia, jotka laitetaan pihalle siksi perusajaksi ulkoilemaan. Kun siinä vaan on se hiekkalaatikko, kiikku ja liukumäki hyvällä lykyllä, ei siinä mielikuvitus juuri pääse lentämään. Tai jos pääsee, joku naapuri kyllä muistaa huomauttaa "kunnollisesta" käyttäytymisestä ja säännöistä. Vanhemmat eivät jaksa tai ehdi viedä harrastuksiin, tai niitä ei ylipäätään ole. Lapsen on helpompi tarttua älylaitteeseen ja mennä sänkyyn makoilemaan. Ainakin netissä luovuus on sallittua eikä kukaan komentele. Kierre alkaa helposti ja siitä voi olla vaikeaa päästä ulos. Meidän vanhempien tehtävä on kuitenkin auttaa lapsia siinä. Innostaa liikkumaan ja, mikä on mielestäni tärkeintä, liikkua heidän kanssaan. Lapsi mallioppii nimittäin läpi elämänsä!
Minä aion olla lapselleni entistä, laiskaa minääni parempi esimerkki, sillä en tahdo, että poikani on yhtä rapakuntoinen tässä samassa iässä. Haluan luoda lapselleni terveen suhteen sekä liikkumiseen että ruokaan heti pienestä pitäen, kuitenkaan painostamatta häntä mihinkään. Mieluummin kannustan häntä mahdollisuuksien mukaan kokeilemaan paljon erilaisia urheilumuotoja. Tulen kuitenkin painottamaan pojalleni jokaisen ihmisen tasa-arvoisuutta, katsomatta hänen kuntoonsa ja ulkonäköönsä. Olen itse joutunut kokemaan paljon pilkkaa ja pitkiä katseita, jota en toivo kenellekään; ne nimittäin sammuttavat sen pienenkin liikuntakipinän. Päinvastoin toivon, että meistä jokainen vanhempi opettaisi lapsensa uskaltamaan ja olemaan välittämättä sanoilla satuttavista ihmisistä. Uskaltamaan nauttia liikkumisen ilosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)